Käväsin Treellä ja Siljalla

Hello! Hauskaa joulun aikaa sinulle! Mulla ei ole joulufiilistä, ulkona on liian mustaa. En taida ostaa suksia tänäkään talvena. Tai sitten täytyy vaan uhrautua ja mennä Jämin hiihtoputkeen.

Lauantaiaamuna pistin reikäpohjaiset Converset jalkaan ja lähdin isäpuoleni kyydillä Tampereelle Emman pikkujoulupirskeisiin! Oli sikahauskaa, vaikka en ketään entuudestaan tuntenutkaan. Näin erilaisia paikkoja Tampereelta. Sellaisia, joihin en itse olisi löytänyt porilaisena. Tykkäsin!!! Mää haluun muuttaa Treelle, IHANA kaupunki, rakastuin siihen lopullisesti...

Sunnuntaiaamun herätys oli yksi kurimus, koska unet olivat kymmenen tuntia liian lyhyet. Tallasin siinä sitten Hämeenkatua pitkin mäkin kautta linja-autoasemalle, jonne ehdin viimisellä minuutilla. Mutta sehän ei ole uutta mulle, koska oon ammattimyöhästelijä tai aikaisintaan viime tingassa paikalle saapuja.

Onnibussissa yksi väsynyt matkustaja torkkui nojaillen ikkunaan ja havahtui aina pään retkahdettua syliin. Tätä jatkui aina Poriin saakka, missä perheeni toinen hidas jäsen, eli mun äiti, viivästytti laivalle lähtöä monella tunnilla.

Baltic Princess lähti Turkkusen satamasta. "Tää laiva keinuu", totesin. Syy oli tällä kertaa ihan oikeasti aaltojen, sillä risteily oli kulinaristinen kulttuurimatka örveltämisen sijaan. Matkaohjelmaan kuului hyvää ruokaa, juomaa, kohtelias eläkeläisherrasmies, joka tarjos mulle takkia, kun oli kylmä, Tax Free ja Tarja Lunnas, hieman pelikoneita sekä tietenkin suosikkiharrastukseni - BINGO.

Maarianhamina, mää haluun tonne ens kesänä

Ui uomassaan Seine hiljaa

MINÄ VOITIN! Oon pelannu eBingoa pian vuoden, mutta heti kun pääsi oikeeseen bingoon, ni tulihan sieltä rahaa.

Sen jälkeen arvottiin tälläinen risteilyalennusjuttu, jonka voitin heti perään. Synttärijuhlat on siis laivalla helmikuussa!

Äiti ja mä

Oli kyl rattosa viikonloppu, kivat pienet reissuset.

BTW - Intiasta sain tuliaiseksi jonkinnäköisen taudin, jonka vuoksi voin vieläkin pahoin aina silloin tällöin. Huomenna olis aika tohtorilla, yksityisellä, kiitos matkavakuutuksen. Jos sitä viimein sais jotakin troppia, mää haluaisin jo parantua!

Matkan paras osuus on kotiinpaluu

Kun lentokoneemme pyörät kolahtivat viikko sitten Helsinki-Vantaan kiitoradan asfalttiin, oli synkän kaunis Suomi entistä tasa-arvoisempi. Toivottavasti hyvien päätösten teko ihmisoikeusasioissa jatkuu, seuraavana esimerkiksi translakiuudistuksella. En aio pyytää anteeksi, että mainitsin tästä monille hyvin merkityksettömästä asiasta, koska varsinkin Intian jälkeen tällaiset arvo- ja ihmisoikeuskysymykset ovat mielessäni pinnalla. Jokaisen oikeus olla vapaasti mitä on, tuomituksi tulematta, on hyvä päämäärä.

Lento oli ollut elämäni epämukavin. Minä, vieläkin lentopelkoinen, olin vain tunteja ennen lähtöä saanut tietooni, että Jet Airwaysiltä ja Air Indialta, joilla olimme lentäneet, oli tippunut lähiaikoina lentokoneita "kuin tähtiä taivaalta". Kyseinen informaatio antoi oman säväyksensä matkan taittamiseen, ja lisäksi olin kipeä. Intia hygieniatasoineen on kunnon taistelutanner länsimaalaisen ihmisen immuunipuolustukselle. Hygienian heikkous ei silti rajoita tulevaisuuden matkustusaikeitani, ei lannista haluani lähteä alkuperäiseen Afrikkaan eikä poista pakottavaa tarvetta nähdä Etelä-Amerikan ihmeitä. Ikävä totuus on, että sairastelu kuuluu olennaisena osana kaukomatkailuun.

Meitä varoiteltiin lukuisat kerrat, että Suomi aiheuttaa todennäköisesti kulttuurishokin ja niin myöskin hitusen kävi. Kaikki tuntui heti jotenkin arkisen harmaalta... pitkän talviselta. Jo Helsingistä Poriin matkaamisen aikana sain monia teräviä muistutuksia suomalaisesta elämänmenosta. Lentoasemalla Emma ja Iivari menivät ennen mua lähes tyhjään bussiin ja olin menossa itsekin, kun kuski löi ovet edestäni kiinni. "Jaha", tuumasin ja toivoin ehtiväni junaan seuraavalla linja-autolla. 

Tikkurilaan juuri ja juuri ajoissa saavuttuani yritin roudata 21,5 kiloa painavaa matkalaukkuani sekä 8,1 kilogramman käsimatkatavaroita portaita ensin alas ja sitten ylös. Intiassa tottui ihmisten avuliaisuuteen ja olikin uskomatonta, ettei kukaan tullut auttamaan kärsivää valkoista tyttöä laukkujen kannossa. Vaikkakin sehän on vain normaalia. Valkoinen ihminen ei ole Suomessa julkinen nähtävyys.

Junassa nautimme mobiilidatan luvatusta maasta täysin glögisiemauksin. Tontut koristivat VR:n ikkunaa ja kanssamatkustajilla oli mielenkiintoisen suomalaiset puheenaiheet. Koko ajan unohdin, etten enää voinut sanoa ääneen mitä tahansa yksityisasioita, sillä muut ihmiset ymmärtävät kaiken sanomani. Päällä oli pieni ahdistus.

Kotini on niin puhdas, että tekisi mieli sotkea. Julkisilla paikoilla on puhdasta... Liikennesääntöjä on enemmän kuin kaksi (takana oleva väistää ja töötillä saa tilaa), säädöksiä löytyy joka lähtöön ja järjestelmällisyys vaanii joka nurkan takana. Mulla on kiire, stressiä pukkaa, aikataulut ja lupaukset pitävät. Ihmiset eivät ole arkisin puheliaita ja pukeutuvat niin paljastavasti, että aluksi kavahdin sitä.

Ei kuukausi kuitenkaan ollut riittävän pitkä aika siihen, että olisin millään tasolla ehtinyt unohtaa miten meilläpäin eletään. Parissa päivässä totuin täällä olemiseen ja pääsin taas kiinni kotoisan hektiseen tauolla olleeseen elämääni. Ensi kerralla on lähdettävä pois pidemmäksi aikaa. Ja kauemmas.

Otettiin Air Indiassa varmuuden vuoksi "viimeinen kuva"...

Delhiä

Pysäyttävä Himalajan vuoristo

Mä pakkaan pian ylipainolaukkuni, koska kokemuksemme täällä Intiassa on tältä erää viittä vaille valmis. Lähdemme Delhiin viettämään viimeistä päiväämme jo ylihuomenna. Sunnuntaiaamuna lennämme Finskillä kotiimme kaunehimpaan. Nyt sitä uskaltaa jo ajatella.

Haluan kiittää juuri Sinua, joka olet seuraillut kuulumisiani, tai eksynyt tänne blogiini edes kerrankin! Kirjoittaminen on palkitsevinta, kun on joku, joka lukee aikaansaannoksiani. Haluan sanoa myös, että jos sulle ikinäkään tarjoutuu mahdollisuus lähteä ulkomaille, suosittelen ehdottomasti. Suomessa ehtii kyllä olemaan. Tää kokemus on kasvattanut, sekä kliseistäkin kliseisemmin, mutta en keksi parempaakaan ilmaisua: avartanut maailmaa. Arvostan meidän suomalaisten lähtökohtia elämässä uudenlaisesti - me olemme etuoikeutettuja, ystävät hyvät, me todellakin olemme. Ymmärtäminen jatkuu varmasti vielä Suomessakin.

Haluan myös kiittää mun verrattomia matkakumppaneita, Iivaria, Emmaa ja Mikkoa. Teidän kanssanne taival on sujunut ilman tyhjänpäiväistä draamaa. Suurimmat riitamme ovat olleet seurausta erilaisista poliittisista näkemyksistä. Vasemmisto vastaan oikeisto on ollut matkan teemana... Teidän kanssanne olen saanut käydä syvällisiä hienoihin oivalluksiin johtaneita keskusteluja, sekä käsitellä asioita, joita täällä ollaan yhdessä koettu. Teidän kanssanne olen ammentanut tästä reissusta enemmän, kuin yksin olisin voinut. Yhdessä ollaan naurettu väsyneille, parhaille ja nokkelille jutuille, kirottu olosuhteita ja kirottu Intiaa, ikävöity Suomea ja vielä kerran - naurettu ja nautittu Intiasta! On mieletöntä, etten ollut tavannut Emmaa ja Mikkoa vielä kuukausi sitten, mutta nyt tuntuu, että me oltais tunnettu aina. 

Lässyttäminen sikseen ja nyt fiilistellään Intiaa! Alta pyörimään paikallinen kuuma hitti, ja pääset takuuvarmasti Intiafiiliksiin. Toi on yks mun lempparikappaleista. Tää musiikki on kertakaikkiaan parasta just nyt! 

Maanantaina matkattiin matkalta matkalle, jätettiin taakse tämä ihana kotimme, eli siisti, kaunis, lämmin hotelli ja suunnattiin korkealle Himalajan vuoristoon, Dharamsalaan. Se on parinkymmenentuhannen sielun ahdaskatuinen, tunnelmallinen vuoristokaupunki. Siellä elää tiibetiläisyhteisö, joka on syntynyt maanpakoon lähteneen Dalai Laman ympärille. Upeissa puitteissa seisoi Dalai Lama -temppeli, ja kujilla vaelteli punaisiin pukeutuneita buddhalaismunkkeja. Kohokohtana - me näimme, kun itse Dalai Lama palasi Delhin matkalta kaupunkiin!

Ihana, monimuotoinen maailma! Mä sain kunnon fiilikset tosta Dharamsalasta. Se oli mulle kuin taivas maan päällä. Ei pelkästään postikorttimaisemiensa vuoksi, vaan mä oon nimittäin kiinnostunut buddhalaisuudesta. Kävinkin sen kunniaksi, hyväksikäyttäen ainutlaatuisen tilaisuuden, eilen aamulla temppelissä meditoimassa. Ei musta ehkä varsinaista kunnon buddhalaista ikinä tule, enkä ehkä ikipäivänä tule saavuttamaan nirvanaa, mutta kyseinen uskonto tuntuu musta järkevältä ja tuiki mielenkiintoiselta. Buddhalaisuuteen kuuluu lukemattomia oivallisia elämänohjeita. Siksi ostinkin Dhammapadan, jossa on itse Gautama Buddhan sanomisia. Nostan henkistä hattua munkeille, jotka todella ovat jättäneet materian ja pyrkivät kohti valaistumista. Ehkä mä itsekin saan buddhalaisuudesta vielä jotakin irti. Uskon ainakin, että meditaatiolla voi saavuttaa suuria tuloksia itsensä kanssa.

Maanantain ja keskiviikkoiltapäivän välisenä aikana ehdittiin ihastella näkymiä sekä nähtävyyksiä ja kierrellä kauppoja. Mä oon kyllä ihan kiinni maallisessa maailmassa. Sen huomasin eritoten, kun menin sekaisin kaikesta uskomattoman kauniista, erilaisesta ja HALVASTA, mitä kylässä myytiin. Tuolla tinkaaminen oli sikahelppoa. Ykskin setä halus rannekoruista 400, mutta suostu välittömästi tiputtamaan kahteensataan, kun hiukan vihjasin, että minulta ei irtoa. Täällä Amritsarissa kukaan ei ole antanut noin köykäisesti alennusta tuotteistaan. 

Breezermainos 3/5. Täällähän ei ole soveliasta olla julkisesti humalassa, ja varsinkin Amritsarissa on hävytöntä polttaa tupakkaa (julkisesti).

Näitä pyöritellään rukoilutarkoituksessa

Rukouksia, jotka lähtevät tuulen mukana eteenpäin

Lopuksi haluan tarjota sinulle mielikuvaharjoituksen eräästä tilanteesta. Kuvittele, että seisot ilman ystäviäsi amerikkalaisten, tiibetläisten ja intialaisten ympäröimänä Himalajan vuoristossa. Kauneimmissa, henkeäsalpaavimmissa, pysäyttävimmissä maisemissa, mitä olet ehkä milloinkaan nähnyt. Olette tuntemattomina, mutta yhdessä katsomassa auringon katoamista taivaalta. Kahden ja puolen kilometrin korkeudessa, udun verhotessa vuoret piiloon paljasten vain niiden huiput, taivaanrannan hehkuessa punaisenoranssia, vielä korkeampien, jylhien vuorten kohotessa takananne.

Se oli hetki, jonka koin, ja jona muistan ajatelleeni, kuinka upeaa on, että meillä on mahdollisuus elää tällä ihmeellisellä maapallolla. Tällä hetkellä, samaan aikaan ihmisten kanssa, jotka täällä ovat täällä juuri nyt. Että meillä on koko maailma ja me olemme kaikki loppujen lopuksi samaa aikojen loppuun saakka kiertävää energiaa... että olemme yhtä.

Kyllä, tälläisiä juttuja sitä miettii, kun ilma on tarpeeksi ohutta. Ja on ollut tarpeeksi kauan pois kotoa.

Runomitassa raja Pakistanin ja maaseutu, oi, mitä ihastuttavin

Viime kirjoituksen jälkeen on tapahtunut kummia:

ollaan tavattu lehmiä sekä hummia. 

Pakistanin rajalla todistettu lippujenlaskua, 

heitetty iltaisin väsynyttä kaskua.

Eilen kohteena oli maaseutukylä, 

jonka asukit tahtoivat heti ystävystyä. 

pic by Emma Nokela

Hotellihuoneen ikkunalla on hyvä juoda kahvia,

ja naapurihuoneeseen huudella tuhmia.

Hieman naurahdin kun kuviani selailin,

ja yllä olevaan otokseen siellä törmäsin. 

Ollaan polkupyöräriksassa istuttu.

Se tuntuu julmalta, harmi juttu.

Tiistai lähti hyvin käyntiin,

 kun tärkeän henkilön muistopaikalla käytiin.

 Siellä nähtiin muksuilla iloisia suita,

ja sitten päätettiinkin jo halailla puita.

Kieltämättä sitä hieman kuumotti, 

kun matka kävi Pakistanin rajaa kohti. 

Olin laukkuuni unohtanut pari sheiveriä, 

mutta onneksi vartijat olivat suht heiveröisiä.

No heh, eivät he oikeesti olleet, 

niillä oli kaikki aseet ja konneet.

Ennen rajaa oli noin seitsemän turvatarkastusta,

sen toisella puolen oli juuri pommi-isku, hirveä tuska.

Ahdisti katsoa ihmisiä Pakistanin, 

vaikka tämäkään ei ole maa turvallisin.
Intiankin lehtien uutisissa
pommeja, mellakoita, kunniamurhia.

Pakistanissa istuivat miehet ja naiset eri puolilla,

Intiassa taas ihan millä tahansa tuolilla.

 Täällä naiset tanssivat, huusivat ilosta keskellä päivää,

aivan kuin ei olisi murheesta häivää.

Tilaisuudessa soi täysillä hyvä tanssimusiikki, 

kaiuttimista kaikui kunnon huuto ja spiikki. 

Toiselta puolen kuului ääni: Pakistan!

Ja meidän yleisö vastasi: Hindustan!

Vartijat marssivat näyttävissä puvuissa,

vireillä oli kunnon seremonia. 

Intialaiset ja pakistanilaiset rajavartijat tekivät samat asiat:
 molemmilla puolilla he toisillensa leikkisästi mahtailivat.
Välillä kättelevät eri maiden rajavartijat.

Absurdia tilannetta ja yleisöä on vaikea kuvailla, 
kokeilla voisin termillä elämän humala. 

Nää suuret bileet on päivänä jokaisena, 

sillä raja on aina yöksi suljettava. 

Kokemuksena aika uniikki, epätodellinen oli olo, 

loppujen lopuksi, näin kaukaisen Pakistanin, aika yolo. 

Haluttiin täydellinen turistipicture,

ja tää setä olikin linssilude.

Se otti puhelimellaan kuvan meidän kanssa, 

 toivottavasti ollaan rauhamerkin kaa sen Facebookissa.

Ironiapisteitä viis kautta viis, 

sotamies, ase sekä rauha, peace.

Alla kuvissa on maaseudun lapsia, 

ihania, niin pienestä onnellisia.

Kylä ei ollut pitkällä miljoonakaupungista,

mutta mitään ei kuulunut siitä pauhusta.

Pellon keskellä oli tyyntä, seesteistä, 

ihmiset vapautuneita henkisistä esteistä. 

Annoin lapsille postikortteja, 

joissa oli koti-Satakunta aiheena. 

Kuvasta alla paistaa vilpitöntä onnea, 

vaikka kädessä on vain pala kartonkia. 

Maaseudulla oli suloinen pureva rakki, 

ja muutama lehmä tai mikälie jakki.

Ei varmaan olis pahitteeksi luento bilsaa, 

mut onneks googlettamisessa ei kulu ees minsaa.

No, täällä saattaa mennä hyvinkin tunteja, 

Intian hitaus kaikessa muistuttaa kansantautia.

Jos kassajonossa mun edellä on kolme ihmistä, 

saatan hyvinkin siinä kakskyt minuuttia seistä. 

Mä otan kiireettömyyden vastaan tyytyväisenä, mukisematta, 

sillä olen myös itse hidas, ankara kiire tuntuu ahdistavalta.

Multa loppuu rahat, joten aloin tienaamaan:

kyläläisten polkupyörällä Emmaa kuskaamaan. 

Sen jälkeen ajeltiin traktorilla, 

jonka moottori on tehty tyyliin 20-luvulla.

Meillä oli aurinkoinen iltapäivä rattoisa,

seurana avoin maaseudun kansa.

Emme puhuneet yhteistä kieltä, 

mutta sepäs ei painanut kenenkään mieltä!

Evääksi syötiin maasta ihanaa porkkanaa, 

ja nyt ei kun sisäloisia oottamaan. 

Onneksi huomenna saapuu ryhmänohjaaja Suomesta,

ja tuo meille turvallista Fazerin Sinistä suklaata. 

En tiedä miten voisin sanoin kuvailla,

mitä eroa on kaupungilla ja landella. 

Maalla ei ollut mitään pelättävää, 

kaikki siellä oli perimmäisen herättävää.

Miten pellolla painoi töitä pieni lapsi, 

sekä vanha mies, harmaahapsi. 

Ymmärsin, näin miten suuri osa maailman ihmisistä elää.

Perhe, terveys, uskonto, ruoka, kylä, 

siinä tarpeellinen kärjistettynä.

Mulla on heiltä kallisarvoista opittavaa:

aito onni on kaikkea muuta kuin materiaa. 

Arkea ja kerjäläisiä alla iPhone 6 -mainoksen

Viikko on taas kadonnut ja niin päivämme täällä vähiin käyvät ennen kuin loppuvat: jäljellä on kolmestakymmenestä enää kolmetoista.

Tänään lounastauon päätyttyä astuin auringon kuumaan syleilyyn ja mielessäni valkeni masentava totuus. Meidän suomalaisten jokavuotinen aina yhtä loputtomalta tuntuva urakka on taas edessä. Ensimmäinen ja viimeinen vuodenaika, synkkä, kylmä, julma talvi meidän pitää taas kestää. En kaipaa Pohjantähden alle vielä. Mulla on aikaa ostaa sukset ja hiihtää siellä kuukausia, ennen kuin armollinen kevät saapuu vapahtaen synkkämieliset sinisilmäiset ja vaaleatukkaiset suomalaiset raskaista talven kahleista. Nyt siis nautin joka hetken jälkeen lisää elämästä.

Hennatatuoinnin (mehandi) ottoa Intian kadulla. Näitä on tehty täällä tuhansia vuosia, ihanan perinteistä!

Toinen perinnejuttu: kaunis sari

Elämä täällä tuntuu jo kovin arkiselta, vaikkakaan tämä missään vaiheessa ei ole lomalta tuntunutkaan. Teemme kuitenkin töitä täällä. Me ollaan tehty kuutta päivää viikossa, koska ensi viikolla lähdetään kolmeksi päiväksi Dharamsalaan vuoristoseudulle haistelemaan vaihteeksi raikasta ilmaa. Yksi asia, jota ei voi kuvailla, on Intian haju. Se haisee... Intialta. Sitä hajua tulee jollain kierolla tavalla ikävä.





Eilen kävi yolosti! Vieteltiin viikon ainoaa vapaata tuliasostoksilla meille vieraalla bazaarilla ja syömällä ja ostamalla kaupasta lisää ruokaa (joka on mun henkireikä täällä) alphaOnessa. Alphan (eli länsimaisen hienon ostoskeskuksen) pihalla soi kunnon bilemusiikki niin lujaa, että alkoi ihan tanssijalkaa vipattamaan, ja todettiin, että täällä taitaa tapahtua jotakin. Koska meitä on kohdeltu länsimaalaisuutemme vuoksi useissa tilanteissa liian hyvin, naureskeltiin siinä, että oispa kiva päästä tonne suljettuun tapahtumaan. Meni ehkä hetkinen, ja mies tuli pyytämään meitä sisään alueelle, jossa olisi pitänyt olla kolme tuntia. Ei menty. Hengailtiin samassa paikassa vielä ja arvuuteltiin, mikä tapahtuma TV-kameroineen, autopalkintoineen ja lavoineen mahtoi olla kyseessä, kun meitä tultiin pyytämään uudestaan sisälle ja tällä kertaa sanottiin, että saamme poistua millon haluamme. Tuli hieman kyseenalainen VIP-olo, kun paikalliset seisoivat aitojen takana ja me käveltiin turvatarkastuksenkin ohi suoraan eturiviin... Eikä siinä vielä kaikki: piakkoin suuren kauppakeskuksen johtajaherra tuli kättelemään Iivaria! Monet paikalliset mieltävät Iivarin seurueemme "pomoksi" ja esimerkiksi kuvienottotilanteissa paikalliset ovat kysyneet Iivarilta lupia tulla mun kanssa kuvaan... "Of course she will take a picture with you!"

En oikeen ottanu selvää kuka tämä kruunupäinen prinsessa tapahtuman eli tanssikilpailun tuomaristossa oli, mutta joku Intian missi kuitenkin:)

Mun perusarkipäivänä herään 8.38 ja teen aamutoimet. Tästä päivästä lähtien keitän myös pikakahvia, sillä tajusin ostaa sitä kärvisteltyäni tähän saakka cappucinolla, jossa on maitoa noin 80% ja intialaisella "kahvilla", joka maistuu lähinnä pula-aikana käytetyltä korvikkeelta, joka on myös silloin säilötty ja nyt vain tarjoiltu. Huomenaamulla mä oon taas uskomattoman onnellinen, toi kahvi tuoksuukin niin jumalaiselta...

9.20-9.35 tulen näköalahissillä alas viitoskerroksesta, kävelen ulkokautta hotelliravintolaan ja syön

Jos kattoo oikeen tarkasti, salmonellan voi jopa nähdä!!! Just kidding :)

sekä juon mustaa kahvia, jonka ravintolatyöntekijät tietävät tuoda mulle melkeinpä kysymättäkään.

9.45 hakee auto meidät töihin. Noin kello 11 saadaan kahvia. Kello 13 meidät viedään autolla alphaOneen syömään. Siellä olen syönyt viime aikoina paljon



eli ihanaa lemppariani Dal Makhnia. Viimeks kun yritin tilata Special Veg Thalia, sain silti tota. Mä otan usein listasta sokkona jotain mahdollisimman eksoottisen kuulosta ja toivon et se on hyvää.

Noin kello 13.50 menemme alakerran HyperCityyn ja ostan 40 senttiä maksavan

pieniä suuria kulttuurieroja: 600 ml

n.

Yleensä kello 14.15 auto hakee meidät takaisin töihin, ellei se satu olemaan myöhässä, koska

kohti tietä ja sen yli

Viimeistään kello 14.30 olemme taas toimistolla raatamassa rankkaa duunia. Mun on syytä promotoida meen työpaikan linkkejä hieman: www.traveltoamritsar.com & www.punjab-tourism.com & www.beachhotelsingoa.com

Noin kello 15.30 meille tuodaan kahvia.

Kävelemme toimistomme jyrkät ja raskaat portaat alas kello 16.30, jolloin auto ajaa meidät puolen kilometrin päähän kotiin. Tää mun hotellihuone tuntuu ihan kodilta. Viihtyisin täällä vaikka ikuisuuksia kerrallaan, kunhan mulla on mun rakas ruskea kulta, eli kahvi.

Hotellin pihalla silittelemme lemmikkejämme Reiskaa ja Reginaa, joista Regina saa pian perheenlisäystä. Nää kulkukoirat asuvat hotellimme edessä kadulla. Erityisesti ihanaa Reiskaa tulee ikävä. Tässä vaiheessa kello on noin 16.40.

Emma ja reipas Reiska-tyttö. Niin sielukas koira <3

About kello 17.00 poistumme huoneistamme katolle tai kookoonnumme yhteen jossain muualla, yleensä koska me pelataan pokeria rahasta. Mä oon hävinny jo perusintialaisten mielestä varmasti pelottavia summia. Sitäpaitsi tän kuukauden piti olla mulle irtiotto myös uhkapeleistä. Ja pyh - tein just kenon netissä ja korttipelit tosiaan korvaa pelikoneet.

Kello 18.30-19.30 jätämme hotellin taaksemme mennäksemme syömään jonnekin. Yleensä länsimaalaista turvallista ruokaa Kentucky Fried Chickenistä, jonka seinässä lukee

tai muualta. Mun suosikki on halpa ravintola, jossa tosi hyvä intialainen vegeruoka, esimerkiksi

maksaa yhdelle ihmiselle Suomen rahassa noin kaksi euroa.

Seuraavaksi poistutaan kauppojen kautta tai suoraan hotellille, jossa mä yleensä loppuillan selailen sosiaalista mediaa, kuuntelen musiikkia, raapustan stressinpurkurunoja, lueskelen netistä jotain muka-sivistävää tai oikeasti sivistävää, tai juttelen rakkaille Suomessa. Ja kiroan netin hitautta.

Tätä meidän kuukausi Amritsarissa pääasiallisesti on, arkea, joka vain rullaa hyvin erilaisessa ympäristössä.

Ainakin puoli viikkoa hoin lihanhimossani, että saisinpa lih-haa, ja vihdoin ja viimein löydettiin sitä! Saattaisi maistua hieman liian pyhältä mun makuun. 

Viimeisenä viikon syvällisyydet: mua surettaa, kuinka länsimaalaiselta täällä näyttää, kuinka paljon täällä on jenkkiketjuja ja kuinka saan ostettua täältä täysin samoja vaatteita kuin Porista. Ja kuinka hindujen jumalaa esittävä patsas, jonka ostin Intian kadulta, tulee samasta tehtaasta kuin samanlainen, jonka voisin hakea Sokokselta. Ja kuinka varsinkin nuorten ja rikkaiden keskuudessa näkyy länsimaalaisen kulttuurin ihannointi. Ja kuinka selkeästi rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on havaittavissa aivan kaikessa, kuinka keskiluokka puuttuu ja kuinka mä voin surutta kuluttaa päivässä toimistotyöläisen kuukausipalkan verran rahaa. Kuinka mä voin nähdä kerjäläisiä valtavan iPhone 6 -mainoksen alla ja kuinka rikas kävelee heidän ohitseen sellainen kädessään. Kuinka kehityksen myötä maailma on pienentynyt ja kuinka mä ihan kohta toivotan hyvät yöt WhatsAppin kautta äidille Suomeen.