torstai 27. marraskuuta 2014

Pysäyttävä Himalajan vuoristo

Mä pakkaan pian ylipainolaukkuni, koska kokemuksemme täällä Intiassa on tältä erää viittä vaille valmis. Lähdemme Delhiin viettämään viimeistä päiväämme jo ylihuomenna. Sunnuntaiaamuna lennämme Finskillä kotiimme kaunehimpaan. Nyt sitä uskaltaa jo ajatella.

Haluan kiittää juuri Sinua, joka olet seuraillut kuulumisiani, tai eksynyt tänne blogiini edes kerrankin! Kirjoittaminen on palkitsevinta, kun on joku, joka lukee aikaansaannoksiani. Haluan sanoa myös, että jos sulle ikinäkään tarjoutuu mahdollisuus lähteä ulkomaille, suosittelen ehdottomasti. Suomessa ehtii kyllä olemaan. Tää kokemus on kasvattanut, sekä kliseistäkin kliseisemmin, mutta en keksi parempaakaan ilmaisua: avartanut maailmaa. Arvostan meidän suomalaisten lähtökohtia elämässä uudenlaisesti - me olemme etuoikeutettuja, ystävät hyvät, me todellakin olemme. Ymmärtäminen jatkuu varmasti vielä Suomessakin.

Haluan myös kiittää mun verrattomia matkakumppaneita, Iivaria, Emmaa ja Mikkoa. Teidän kanssanne taival on sujunut ilman tyhjänpäiväistä draamaa. Suurimmat riitamme ovat olleet seurausta erilaisista poliittisista näkemyksistä. Vasemmisto vastaan oikeisto on ollut matkan teemana... Teidän kanssanne olen saanut käydä syvällisiä hienoihin oivalluksiin johtaneita keskusteluja, sekä käsitellä asioita, joita täällä ollaan yhdessä koettu. Teidän kanssanne olen ammentanut tästä reissusta enemmän, kuin yksin olisin voinut. Yhdessä ollaan naurettu väsyneille, parhaille ja nokkelille jutuille, kirottu olosuhteita ja kirottu Intiaa, ikävöity Suomea ja vielä kerran - naurettu ja nautittu Intiasta! On mieletöntä, etten ollut tavannut Emmaa ja Mikkoa vielä kuukausi sitten, mutta nyt tuntuu, että me oltais tunnettu aina. 

Lässyttäminen sikseen ja nyt fiilistellään Intiaa! Alta pyörimään paikallinen kuuma hitti, ja pääset takuuvarmasti Intiafiiliksiin. Toi on yks mun lempparikappaleista. Tää musiikki on kertakaikkiaan parasta just nyt! 


Maanantaina matkattiin matkalta matkalle, jätettiin taakse tämä ihana kotimme, eli siisti, kaunis, lämmin hotelli ja suunnattiin korkealle Himalajan vuoristoon, Dharamsalaan. Se on parinkymmenentuhannen sielun ahdaskatuinen, tunnelmallinen vuoristokaupunki. Siellä elää tiibetiläisyhteisö, joka on syntynyt maanpakoon lähteneen Dalai Laman ympärille. Upeissa puitteissa seisoi Dalai Lama -temppeli, ja kujilla vaelteli punaisiin pukeutuneita buddhalaismunkkeja. Kohokohtana - me näimme, kun itse Dalai Lama palasi Delhin matkalta kaupunkiin!

Ihana, monimuotoinen maailma! Mä sain kunnon fiilikset tosta Dharamsalasta. Se oli mulle kuin taivas maan päällä. Ei pelkästään postikorttimaisemiensa vuoksi, vaan mä oon nimittäin kiinnostunut buddhalaisuudesta. Kävinkin sen kunniaksi, hyväksikäyttäen ainutlaatuisen tilaisuuden, eilen aamulla temppelissä meditoimassa. Ei musta ehkä varsinaista kunnon buddhalaista ikinä tule, enkä ehkä ikipäivänä tule saavuttamaan nirvanaa, mutta kyseinen uskonto tuntuu musta järkevältä ja tuiki mielenkiintoiselta. Buddhalaisuuteen kuuluu lukemattomia oivallisia elämänohjeita. Siksi ostinkin Dhammapadan, jossa on itse Gautama Buddhan sanomisia. Nostan henkistä hattua munkeille, jotka todella ovat jättäneet materian ja pyrkivät kohti valaistumista. Ehkä mä itsekin saan buddhalaisuudesta vielä jotakin irti. Uskon ainakin, että meditaatiolla voi saavuttaa suuria tuloksia itsensä kanssa.

Maanantain ja keskiviikkoiltapäivän välisenä aikana ehdittiin ihastella näkymiä sekä nähtävyyksiä ja kierrellä kauppoja. Mä oon kyllä ihan kiinni maallisessa maailmassa. Sen huomasin eritoten, kun menin sekaisin kaikesta uskomattoman kauniista, erilaisesta ja HALVASTA, mitä kylässä myytiin. Tuolla tinkaaminen oli sikahelppoa. Ykskin setä halus rannekoruista 400, mutta suostu välittömästi tiputtamaan kahteensataan, kun hiukan vihjasin, että minulta ei irtoa. Täällä Amritsarissa kukaan ei ole antanut noin köykäisesti alennusta tuotteistaan. 



Breezermainos 3/5. Täällähän ei ole soveliasta olla julkisesti humalassa, ja varsinkin Amritsarissa on hävytöntä polttaa tupakkaa (julkisesti).

Näitä pyöritellään rukoilutarkoituksessa



Rukouksia, jotka lähtevät tuulen mukana eteenpäin

Lopuksi haluan tarjota sinulle mielikuvaharjoituksen eräästä tilanteesta. Kuvittele, että seisot ilman ystäviäsi amerikkalaisten, tiibetläisten ja intialaisten ympäröimänä Himalajan vuoristossa. Kauneimmissa, henkeäsalpaavimmissa, pysäyttävimmissä maisemissa, mitä olet ehkä milloinkaan nähnyt. Olette tuntemattomina, mutta yhdessä katsomassa auringon katoamista taivaalta. Kahden ja puolen kilometrin korkeudessa, udun verhotessa vuoret piiloon paljasten vain niiden huiput, taivaanrannan hehkuessa punaisenoranssia, vielä korkeampien, jylhien vuorten kohotessa takananne.

Se oli hetki, jonka koin, ja jona muistan ajatelleeni, kuinka upeaa on, että meillä on mahdollisuus elää tällä ihmeellisellä maapallolla. Tällä hetkellä, samaan aikaan ihmisten kanssa, jotka täällä ovat täällä juuri nyt. Että meillä on koko maailma ja me olemme kaikki loppujen lopuksi samaa aikojen loppuun saakka kiertävää energiaa... että olemme yhtä.

Kyllä, tälläisiä juttuja sitä miettii, kun ilma on tarpeeksi ohutta. Ja on ollut tarpeeksi kauan pois kotoa.


lauantai 22. marraskuuta 2014

Runomitassa raja Pakistanin ja maaseutu, oi, mitä ihastuttavin

Viime kirjoituksen jälkeen on tapahtunut kummia:
ollaan tavattu lehmiä sekä hummia. 
Pakistanin rajalla todistettu lippujenlaskua, 
heitetty iltaisin väsynyttä kaskua.
Eilen kohteena oli maaseutukylä, 
jonka asukit tahtoivat heti ystävystyä. 

pic by Emma Nokela

Hotellihuoneen ikkunalla on hyvä juoda kahvia,
ja naapurihuoneeseen huudella tuhmia.

Hieman naurahdin kun kuviani selailin,
ja yllä olevaan otokseen siellä törmäsin. 

Ollaan polkupyöräriksassa istuttu.
Se tuntuu julmalta, harmi juttu.
Tiistai lähti hyvin käyntiin,
 kun tärkeän henkilön muistopaikalla käytiin.
 Siellä nähtiin muksuilla iloisia suita,
ja sitten päätettiinkin jo halailla puita.




Kieltämättä sitä hieman kuumotti, 
kun matka kävi Pakistanin rajaa kohti. 
Olin laukkuuni unohtanut pari sheiveriä, 
mutta onneksi vartijat olivat suht heiveröisiä.
No heh, eivät he oikeesti olleet, 
niillä oli kaikki aseet ja konneet.

Ennen rajaa oli noin seitsemän turvatarkastusta,
sen toisella puolen oli juuri pommi-isku, hirveä tuska.
Ahdisti katsoa ihmisiä Pakistanin, 
vaikka tämäkään ei ole maa turvallisin.
Intiankin lehtien uutisissa
pommeja, mellakoita, kunniamurhia.
Pakistanissa istuivat miehet ja naiset eri puolilla,
Intiassa taas ihan millä tahansa tuolilla.

 Täällä naiset tanssivat, huusivat ilosta keskellä päivää,
aivan kuin ei olisi murheesta häivää.
Tilaisuudessa soi täysillä hyvä tanssimusiikki, 
kaiuttimista kaikui kunnon huuto ja spiikki. 
Toiselta puolen kuului ääni: Pakistan!
Ja meidän yleisö vastasi: Hindustan!

Vartijat marssivat näyttävissä puvuissa,
vireillä oli kunnon seremonia. 
Intialaiset ja pakistanilaiset rajavartijat tekivät samat asiat:
 molemmilla puolilla he toisillensa leikkisästi mahtailivat.
Välillä kättelevät eri maiden rajavartijat.

Absurdia tilannetta ja yleisöä on vaikea kuvailla, 
kokeilla voisin termillä elämän humala. 
Nää suuret bileet on päivänä jokaisena, 
sillä raja on aina yöksi suljettava. 
Kokemuksena aika uniikki, epätodellinen oli olo, 
loppujen lopuksi, näin kaukaisen Pakistanin, aika yolo. 






Haluttiin täydellinen turistipicture,
ja tää setä olikin linssilude.
Se otti puhelimellaan kuvan meidän kanssa, 
 toivottavasti ollaan rauhamerkin kaa sen Facebookissa.
Ironiapisteitä viis kautta viis, 
sotamies, ase sekä rauha, peace.

Alla kuvissa on maaseudun lapsia, 
ihania, niin pienestä onnellisia.
Kylä ei ollut pitkällä miljoonakaupungista,
mutta mitään ei kuulunut siitä pauhusta.
Pellon keskellä oli tyyntä, seesteistä, 
ihmiset vapautuneita henkisistä esteistä. 
Annoin lapsille postikortteja, 
joissa oli koti-Satakunta aiheena. 
Kuvasta alla paistaa vilpitöntä onnea, 
vaikka kädessä on vain pala kartonkia. 


Maaseudulla oli suloinen pureva rakki, 
ja muutama lehmä tai mikälie jakki.
Ei varmaan olis pahitteeksi luento bilsaa, 
mut onneks googlettamisessa ei kulu ees minsaa.
No, täällä saattaa mennä hyvinkin tunteja, 
Intian hitaus kaikessa muistuttaa kansantautia.
Jos kassajonossa mun edellä on kolme ihmistä, 
saatan hyvinkin siinä kakskyt minuuttia seistä. 
Mä otan kiireettömyyden vastaan tyytyväisenä, mukisematta, 
sillä olen myös itse hidas, ankara kiire tuntuu ahdistavalta.



Multa loppuu rahat, joten aloin tienaamaan:
kyläläisten polkupyörällä Emmaa kuskaamaan. 
Sen jälkeen ajeltiin traktorilla, 
jonka moottori on tehty tyyliin 20-luvulla.
Meillä oli aurinkoinen iltapäivä rattoisa,
seurana avoin maaseudun kansa.
Emme puhuneet yhteistä kieltä, 
mutta sepäs ei painanut kenenkään mieltä!
Evääksi syötiin maasta ihanaa porkkanaa, 
ja nyt ei kun sisäloisia oottamaan. 
Onneksi huomenna saapuu ryhmänohjaaja Suomesta,
ja tuo meille turvallista Fazerin Sinistä suklaata. 




En tiedä miten voisin sanoin kuvailla,
mitä eroa on kaupungilla ja landella. 
Maalla ei ollut mitään pelättävää, 
kaikki siellä oli perimmäisen herättävää.
Miten pellolla painoi töitä pieni lapsi, 
sekä vanha mies, harmaahapsi. 
Ymmärsin, näin miten suuri osa maailman ihmisistä elää.
Perhe, terveys, uskonto, ruoka, kylä, 
siinä tarpeellinen kärjistettynä.

Mulla on heiltä kallisarvoista opittavaa:
aito onni on kaikkea muuta kuin materiaa. 

maanantai 17. marraskuuta 2014

Arkea ja kerjäläisiä alla iPhone 6 -mainoksen

Viikko on taas kadonnut ja niin päivämme täällä vähiin käyvät ennen kuin loppuvat: jäljellä on kolmestakymmenestä enää kolmetoista.

Tänään lounastauon päätyttyä astuin auringon kuumaan syleilyyn ja mielessäni valkeni masentava totuus. Meidän suomalaisten jokavuotinen aina yhtä loputtomalta tuntuva urakka on taas edessä. Ensimmäinen ja viimeinen vuodenaika, synkkä, kylmä, julma talvi meidän pitää taas kestää. En kaipaa Pohjantähden alle vielä. Mulla on aikaa ostaa sukset ja hiihtää siellä kuukausia, ennen kuin armollinen kevät saapuu vapahtaen synkkämieliset sinisilmäiset ja vaaleatukkaiset suomalaiset raskaista talven kahleista. Nyt siis nautin joka hetken jälkeen lisää elämästä.

Hennatatuoinnin (mehandi) ottoa Intian kadulla. Näitä on tehty täällä tuhansia vuosia, ihanan perinteistä!
Toinen perinnejuttu: kaunis sari
Elämä täällä tuntuu jo kovin arkiselta, vaikkakaan tämä missään vaiheessa ei ole lomalta tuntunutkaan. Teemme kuitenkin töitä täällä. Me ollaan tehty kuutta päivää viikossa, koska ensi viikolla lähdetään kolmeksi päiväksi Dharamsalaan vuoristoseudulle haistelemaan vaihteeksi raikasta ilmaa. Yksi asia, jota ei voi kuvailla, on Intian haju. Se haisee... Intialta. Sitä hajua tulee jollain kierolla tavalla ikävä.





Eilen kävi yolosti! Vieteltiin viikon ainoaa vapaata tuliasostoksilla meille vieraalla bazaarilla ja syömällä ja ostamalla kaupasta lisää ruokaa (joka on mun henkireikä täällä) alphaOnessa. Alphan (eli länsimaisen hienon ostoskeskuksen) pihalla soi kunnon bilemusiikki niin lujaa, että alkoi ihan tanssijalkaa vipattamaan, ja todettiin, että täällä taitaa tapahtua jotakin. Koska meitä on kohdeltu länsimaalaisuutemme vuoksi useissa tilanteissa liian hyvin, naureskeltiin siinä, että oispa kiva päästä tonne suljettuun tapahtumaan. Meni ehkä hetkinen, ja mies tuli pyytämään meitä sisään alueelle, jossa olisi pitänyt olla kolme tuntia. Ei menty. Hengailtiin samassa paikassa vielä ja arvuuteltiin, mikä tapahtuma TV-kameroineen, autopalkintoineen ja lavoineen mahtoi olla kyseessä, kun meitä tultiin pyytämään uudestaan sisälle ja tällä kertaa sanottiin, että saamme poistua millon haluamme. Tuli hieman kyseenalainen VIP-olo, kun paikalliset seisoivat aitojen takana ja me käveltiin turvatarkastuksenkin ohi suoraan eturiviin... Eikä siinä vielä kaikki: piakkoin suuren kauppakeskuksen johtajaherra tuli kättelemään Iivaria! Monet paikalliset mieltävät Iivarin seurueemme "pomoksi" ja esimerkiksi kuvienottotilanteissa paikalliset ovat kysyneet Iivarilta lupia tulla mun kanssa kuvaan... "Of course she will take a picture with you!"

En oikeen ottanu selvää kuka tämä kruunupäinen prinsessa tapahtuman eli tanssikilpailun tuomaristossa oli, mutta joku Intian missi kuitenkin:)


Mun perusarkipäivänä herään 8.38 ja teen aamutoimet. Tästä päivästä lähtien keitän myös pikakahvia, sillä tajusin ostaa sitä kärvisteltyäni tähän saakka cappucinolla, jossa on maitoa noin 80% ja intialaisella "kahvilla", joka maistuu lähinnä pula-aikana käytetyltä korvikkeelta, joka on myös silloin säilötty ja nyt vain tarjoiltu. Huomenaamulla mä oon taas uskomattoman onnellinen, toi kahvi tuoksuukin niin jumalaiselta...

9.20-9.35 tulen näköalahissillä alas viitoskerroksesta, kävelen ulkokautta hotelliravintolaan ja syön

Jos kattoo oikeen tarkasti, salmonellan voi jopa nähdä!!! Just kidding :)
sekä juon mustaa kahvia, jonka ravintolatyöntekijät tietävät tuoda mulle melkeinpä kysymättäkään.

9.45 hakee auto meidät töihin. Noin kello 11 saadaan kahvia. Kello 13 meidät viedään autolla alphaOneen syömään. Siellä olen syönyt viime aikoina paljon



eli ihanaa lemppariani Dal Makhnia. Viimeks kun yritin tilata Special Veg Thalia, sain silti tota. Mä otan usein listasta sokkona jotain mahdollisimman eksoottisen kuulosta ja toivon et se on hyvää.

Noin kello 13.50 menemme alakerran HyperCityyn ja ostan 40 senttiä maksavan

pieniä suuria kulttuurieroja: 600 ml

n.

Yleensä kello 14.15 auto hakee meidät takaisin töihin, ellei se satu olemaan myöhässä, koska

kohti tietä ja sen yli
Viimeistään kello 14.30 olemme taas toimistolla raatamassa rankkaa duunia. Mun on syytä promotoida meen työpaikan linkkejä hieman: www.traveltoamritsar.com & www.punjab-tourism.com & www.beachhotelsingoa.com

Noin kello 15.30 meille tuodaan kahvia.

Kävelemme toimistomme jyrkät ja raskaat portaat alas kello 16.30, jolloin auto ajaa meidät puolen kilometrin päähän kotiin. Tää mun hotellihuone tuntuu ihan kodilta. Viihtyisin täällä vaikka ikuisuuksia kerrallaan, kunhan mulla on mun rakas ruskea kulta, eli kahvi.

Hotellin pihalla silittelemme lemmikkejämme Reiskaa ja Reginaa, joista Regina saa pian perheenlisäystä. Nää kulkukoirat asuvat hotellimme edessä kadulla. Erityisesti ihanaa Reiskaa tulee ikävä. Tässä vaiheessa kello on noin 16.40.

Emma ja reipas Reiska-tyttö. Niin sielukas koira <3

About kello 17.00 poistumme huoneistamme katolle tai kookoonnumme yhteen jossain muualla, yleensä koska me pelataan pokeria rahasta. Mä oon hävinny jo perusintialaisten mielestä varmasti pelottavia summia. Sitäpaitsi tän kuukauden piti olla mulle irtiotto myös uhkapeleistä. Ja pyh - tein just kenon netissä ja korttipelit tosiaan korvaa pelikoneet.

Kello 18.30-19.30 jätämme hotellin taaksemme mennäksemme syömään jonnekin. Yleensä länsimaalaista turvallista ruokaa Kentucky Fried Chickenistä, jonka seinässä lukee



tai muualta. Mun suosikki on halpa ravintola, jossa tosi hyvä intialainen vegeruoka, esimerkiksi


maksaa yhdelle ihmiselle Suomen rahassa noin kaksi euroa.

Seuraavaksi poistutaan kauppojen kautta tai suoraan hotellille, jossa mä yleensä loppuillan selailen sosiaalista mediaa, kuuntelen musiikkia, raapustan stressinpurkurunoja, lueskelen netistä jotain muka-sivistävää tai oikeasti sivistävää, tai juttelen rakkaille Suomessa. Ja kiroan netin hitautta.

Tätä meidän kuukausi Amritsarissa pääasiallisesti on, arkea, joka vain rullaa hyvin erilaisessa ympäristössä.

Ainakin puoli viikkoa hoin lihanhimossani, että saisinpa lih-haa, ja vihdoin ja viimein löydettiin sitä! Saattaisi maistua hieman liian pyhältä mun makuun. 
Viimeisenä viikon syvällisyydet: mua surettaa, kuinka länsimaalaiselta täällä näyttää, kuinka paljon täällä on jenkkiketjuja ja kuinka saan ostettua täältä täysin samoja vaatteita kuin Porista. Ja kuinka hindujen jumalaa esittävä patsas, jonka ostin Intian kadulta, tulee samasta tehtaasta kuin samanlainen, jonka voisin hakea Sokokselta. Ja kuinka varsinkin nuorten ja rikkaiden keskuudessa näkyy länsimaalaisen kulttuurin ihannointi. Ja kuinka selkeästi rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on havaittavissa aivan kaikessa, kuinka keskiluokka puuttuu ja kuinka mä voin surutta kuluttaa päivässä toimistotyöläisen kuukausipalkan verran rahaa. Kuinka mä voin nähdä kerjäläisiä valtavan iPhone 6 -mainoksen alla ja kuinka rikas kävelee heidän ohitseen sellainen kädessään. Kuinka kehityksen myötä maailma on pienentynyt ja kuinka mä ihan kohta toivotan hyvät yöt WhatsAppin kautta äidille Suomeen.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Sikhit krebaa ja mä oksennan

Ei muuta ku शुभ दिवस täältä Aasian mailta! Pihalla on googlen mukaan savuinen ilma. Onhan tuo todellakin sumuinen, utuinen, usvainen, tiedä häntä, mutta joka tapauksessa tarkalleen miellyttävän lämmin sekä lempeä. Aurinko-ystävämme helottaa pilvien takana täydellisen tulisesti; elohopea kohoaa kahteenkymmeneenkuuteen lämpöasteeseen, hajotkaa pakkaseen.

Tänne vaan nauttimaan auringosta ja vegeruuasta! Henkilökohtaisesti harkitsisin kuitenkin jonkinlaista kiertotietä, kun noita maiden nimiä lueskelee. 
Että pitikin viimeksi mennä manaamaan homman luistavuudesta.

Kului yksi aurinkoinen päivä ja sairastuin. Makasin huoneessani koko torstain, perjantain ja lauantain. Poistuin sieltä tänä aikana kolme kertaa käymään katolla - esimerkiksi katsomaan, että mitä h******** siellä oikein tapahtuu, kun joku huutaa kuin viimeistä päivää mikrofoniin. Intialaiset lauantai-illan juhlat ilmeisesti. Huvittavan efektinsä tähän kohtaukseen luo länsimaalainen hotelli pienen matkan päässä tintstints-musiikkinsa ja diskovalojensa kanssa. Samaan aikaan intialaista musiikkia, joka kuulostaa rukoushuudolta ja Animals. Ei huono kombo. Vähän USA, mut silti niin India.

Elokuvista ja TV-sarjoista saa mielikuvan, että intilaiset lääkärit on todella päteviä, joten päätin testata lääkäripalvelut. Oikeastaan itse en halunnut pikkupöpöön lääkäriä kutsua, mutta hotellihenkilökunnan sekä muun yhteisön painostuksesta myönnyin. Lääkäri maksoi 600 rupiaa ja lääkkeet, joita sain mukavan satsin, 93 rupiaa. Kamala summa (10€) täällä, en ihmettele, ettei köyhillä ole varaa tuollaisiin huvituksiin! Onneksi vakuutusyhtiö korvaa tuon minulle, etten minä vaan ITSE pääse köyhtymään!!!


Palataan ajassa hieman taaksepäin, keskiviikkoon, kun olin vielä terve. Kultaisen temppelin lähellä oli sikhien juhlat, suuri kulkue, musiikkia ja tilpehööriä. Sikhit juhlistivat ymmärtääkseni 1. guruaan, Guru Nãnakia.

Hall Bazaar
copyright Emma Nokela MINUN KAMERALLA
  • Sikhiläisyys on monoteistinen (yksijumalainen) uskonto. Sikhit uskovat kymmenen gurun opetuksiin, jotka lukevat sikhien pyhässä kirjassa.
  •  Sikhiliäisyydessä on keskeistä kaikkien ihmisten tasa-arvo: tämän vuoksi sikhitemppeleissä tarjoillaan ateria, jolle kaikki saavat osallistua uskonnostaan, asemastaan tai ominaisuuksistaan riippumatta. Tälläinen oli myös ateria, josta mainitsin, kun kerroin kultaisesta temppelistä. Sikhiläisyys ei tuomitse muita uskontoja, eikä se alista naista. 
  • Sikhimies pitää turbaania ja nainen halutessaan huivia, sekä molemmat sukupuolet sikhiläisten metallista rannerengasta. 
  • Sikhien tulisi auttaa heikompaa, työskennellä ahkerasti sekä olla hetkeksikään unohtamatta Jumalaa. 
  • Suurin osa maailman 24 miljoonasta sikhistä elää täällä, Punjabin osavaltiossa, Intiassa. 
Perjantaina Iivari täytti 18 ja ihana, ystävällinen ja huolehtiva hotellihenkilökunta toi hälle yllätyksenä synttärikakun! Asiakaslähtöistä toimintaa, parasta palvelua!
Länsimaalainen ahdinko on kyllä iskenyt. Kun kolmannen sairauspäivän ilta koitti, istuin katolla ja itkunauroin, että haluan kotiin! Rakastan Suomea! Fazerin sinistä, saunaa, Lapin Kultaa, autoa, lihapullaa, perunamuusia, salmiakkia, kaurapuuroa, makkaraa, LIDL:in paistopistettä, Cabarettiä, turvallisuutta, hanavettä, lunta, maitorahkaa, poronkäristystä, lohta... ruokamyrkytyksettömyyttä... kylmyyttä... vessapaperia... ettei vieraille puhuta tai naapureille moikata... Mä vannoin, etten ikinä enää matkusta yhtään mihikään. Uskoni vain vahvistui, kun sain selittämätöntä ihottumaa ja reaktioita hyttysenpistoista. Terveyslinja on ollut mulla hiukan heikko täällä, kirppuineen, pöpöineen, hyttysineen, allergioineen ja ihottumineen, mutta sepäs vasta kasvattaa luonetta - tervetuloa kaikki taudit ja loiset, minua ette lannista! Koputan taas puuta.

Harmittaa, kun en tuona iltana kirjoittanut tuntemuksiani! Huvittais tietää, minkä takia mä halusin kotiin niin palavasti. Ehkä kolme päivää yksin sängyllä maaten kännykkää räpläten sekotti pään. En ymmärtänyt edes telkkaria avata! Eilen sieltä tuli muuten toverit Harry Potter 7 part 2 ja olin niin onnellinen. Tossa mun telkkarissa on joku 500 kanavaa - tylsyysura on ohi, nyt kun se tajuttiin. En mä enää haluu kotiin, en mä siis telkkarin takia ole haluamatta kotiin, vaan tajusin, että miksi mä haluaisin kotiin? Hups, what a sentence... Kuitenkin, mä elän mun unelmia täällä just tällä hetkellä!

Eilen käytiin bazaarilla ja ostin kaksi ihanaa intialaista huivia, tää mikä mulla nyt on tässä harteilla on Excellent Quality, (ihme ja kumma, koristetimantit tippuu jo nyt) enkä mää kehtaa ees kunnolla tingata ja maksan kiltisti kaikesta ylihintaa.

Oikeanpuoleinen, isompi kuva on mun ottama, sitten tuossa on mun kommentti (joka on tosin armottomasti vääristelty) ja nimi, Amritsarilaisessa lehdessä! :) Yhteiskuvissakin on oltu, mä varmaan neljässäkymmenessä - mikäs siinä, ihmiset tulee siitä iloiseksi, kun saa valkosen kanssa kuvan. Kulttuurieroja ;D
http://yle.fi/uutiset/pakistanissa_tuhoisa_pommirajahdys__lukuisia_kuolleita/7592950 Nuo ihmiset olivat palaamassa rajatapahtumasta, johon me mennään joku päivä. Surullista.

Lounastauon lähestyessä viikon roskaruokaa syöneenä mä vannon, että tänään en syö yhtä ainoaa pizzaa. Mun roskaruokaura on ohi nyt (hetkeksi). Oon nyt siis töissä, ja meillä on työtehtävänä tehdä Amritsar tunnetuksi suomalaisille. En tällä hetkellä keksi muuta keinoa, kuin blogata täältä... Meen työpaikka: http://www.jeettravels.com/

Eilen pesin pyykkiä tunnin perinteisesti käsin, ja pohdiskelin vuonna 2011 ladattujen musiikkikappaleiden taustalla pyöriessä asioita, joiden takia mä TARVITSEN tätä (ilmaista, heh) kuukautta täällä, ja miksi se tuli juuri oikeaan elämäntilanteeseen och på rätt tiden.

Vaikka me ollaankin töissä täällä, mulla ei oo samanlaista ahdistunutta kiire-elämää, kuin Suomessa. Meillä ei ole tiukkaa aikataulua, ei stressiä, ei huolia - vain paljon nähtävää. Parasta on, että saan välillä olla yksin, hotellihuoneessa. Suomessa mä en oo teknisesti ottaen ikinä yksin, paitsi ajaessani autoa. Täällä saa rauhassa ajatella ja olla, ei tarvitse murehtia, koska Suomen kuvioihin en voi vaikuttaa, ja täällä mulla mitään suuria kuvioita ei olekaan. Mä saan rauhoittua ja pohdiskella. Mä saan keräillä itseäni ja saan väkisinkin sitä kuuluisaa "omaa aikaa". Mun psyyke on ns. offilla. Hermolomalla.

Mulla on ollut hektinen vuosi, jossa en ole kerennyt hetkeksikään tottumaan vallitseviin olosuhteisiin. Enhän mä täälläkään ehdi - kun totun, ollaan jo lähdössä pois, mutta täällä saan olla kaukana Suomen kuvioista ja miettiä vain itseäni, menneisyyttä, tätä hetkeä, tulevaisuutta ja maailmaa, joka mua valtavasti kiinnostaa.

Näkymät paljon puhutulta katolta ja mun uus matto <3 materialismionnea<33
copyright Emma Nokela