Elämä on arkipäiväistynyt täällä Pohjantähden alla... eiku hei, oonki päiväntasaajalla!

Reenii reenii!

Ma: Ensilumen sijaan Kampalassa +26 ja muutamaa hattaraa lukuun ottamatta kirkas taivas

Ti: 28 astetta ja aurinko porottaa, ukkosta luvassa

Ke:  en tie ni hatusta veikkaisin jotain kaksviis ja pilvii, mutta nettikahvilassa paistaa aina, vaikka taas on saanu tapella koneen ja netin kanssa...Tää käyttöjärjestelmä on ku aikamatka historiaan, nostalgiaa...

Siitä on nyt hurahtanut parisen viikkoa, kun viimeks tavutin kuulumisiani tänne MATKA MIETTEESEEN. Näin alkuaikoinani täällä punaoranssin maaperän kamaralla, rahallisesti köyhässä kehitysmaassa olen kokenut tuntemuksia, jotka ovat vaihdelleet epätoivon ja ahdistuksen ääripäästä polttavaan, normaaliin elämänonneen ja iloon, jota jo tutut rakkaat työmatkan maisemat, Lissabonin ja historiallisen, vaikuttavan Rooman tavoin seitsemälle kukkulalle rakennetut Kampalan talot auringon ja hennon savun hämyssä ruokkivat. Tuijottavat ihmiset, moottoripyörätakseilla ajelu, muzunguhinnat, käyttäytymismallit, small talk – olen jo tottunut, vaikka välillä suorastaan v-tuttaa, kun viitisenkymmentä ihmistä päivässä kysyy: ”Muzungu how are you?” Ihmiset ovat osoittautuneet kovin yhteisöllisiksi, mukaviksi ja ennen kaikkea avuliaiksi, mutta kerran tuli paha mieli, kun matatussa kaksi muijaa nauro mulle ja puhu musta pahaa, vaikka en tehnyt mitään, ihonvärin perusteella siis. Ja yhtenä päivänä joku mies sylki mun jalkoihin. Rasismi sucks. Kuten isäpuoleni ystävällisesti totesi: ”täällä mä olen SE pakolainen”.

Suurin syy alkuviikkojen huonoihin oloihin oli mitä luultavimmin malarianestolääke Malaronen rinnakkaisvalmiste Rumbabor, noin 600€ maksanut ja paras malarianestolääke, joka oli ainoa, joka minulle sopi. Tai siis sen piti sopia. Sain inhottavia sivuvaikutuksia. Ensimmäisenä alkoivat akuutit pahoinvointikohtaukset, joiden aikana sai aina sen puolisen tuntia miettiä tosissaan, että nytkö olen sitten viimein sairastunut, mutta aina ne menivät ohitse. Aamulla heräsin raskauspahoinvoinnin kaltaisiin olotiloihin, joskaan en voi tätä nyt ihan varmaksi sanoa, sillä en ole raskaana ollut. Uneni olivat omituisia, kuin negatiivisia elokuvia. Viimeinen pisara kuitenkin kirjaimellisesti tipahti, kun eräänä aurinkoisena lauantaina menin pesulle ja päästäni tipahteli tupoittain hiuksia! Luin lääkkeen sivuvaikutukset uudelleen. Oi kyllä, hiustenlähtöhän se siellä! Lopetin lääkkeen, ja jo muutaman päivän jälkeen huomasin oloni kohentuneen sekä fyysisesti että henkisesti aivan hurjasti. Elämänilo oikein tulvii ikkunoista! Itse malariahan ei hoidettuna vie henkeäni, mutta toivottavasti en sitä kuitenkaan saisi.

Muita vastoinkäymisiä ovat olleet muun muassa puhelinliittymän sulku-uhka ja liikenneruuhkat. Sunnuntaina päätin mennä hakemaan darramättöä (kyllä, join Porin ensilumen kunniaksi muutaman kaljan, mutta kun se on ihan oikeasti niin petollista niiden epänormaalin korkeiden prosenttejensa kanssa) supermarketista, johon matkaa vajaa kymmenen minuuttia ilman ruuhkaa. Nyt lähes kotoa supermarketille oli liikkumaton tienlevyinen autojono. Päätin ottaa asiakseni kävellä supermarkettiin. Noi ruuhkat, ne on mulle jokapäiväistä elämää. Tänäänkin odotin aamulla puolitoista tuntia (norm. 0-25 min) minibussia saapuvaksi, mutta joka ikinen ohiajava oli täynnä. Soitin sitten kalliin boda bodan (moottoripyörätaksin) kotiin hakemaan. Ikinä ei voi tietää, miten kauan matka kestää, puoli vaiko kaksi tuntia. Niin, ja liikenteestä tuli mieleen! Törmäs yks moottoripyörätaksikin muhun yks päivä, kun tulin matatusta ulos, mutta onneks se ehti melkeen pysähtyy.

Mun elämä on uutuuden erikoisuudesta muuttunut jälleen kerran arjeksi, jota Pariisin ja Euroopan traagiset terrori-iskut ja uhka ovat varjostaneet. Meidän ranskalaisista, saksalaisista, belgialaisista, norjalaisesta, slovakialaisesta ja minusta koostuva kommuunimme täällä on huolissaan tilanteesta siellä. Tää kuulostaa nimittäin mun korviin jo sotatilalta. Metroja ja kouluja suljetaan, tapahtumia perutaan... En halua pelkoa. Ihan kamalaa! Kauhulla odotan täkäläistä vaaliaikaa, joka on helmikuussa, ja on hyvin todennäköisesti väkivaltainen ja voi olla jopa kuolemaksi. Nyt jo sain melkein kiireellistä hoitoa vaativan aorttarepeämän, kun autosaattue saapui työpaikkani kotikulmille slummimaiseen lähiöön jäätävää meteliä pitäen ja tööttäillen vaalikamppanjoimaan. Asemiehiä näkyy katukuvassa päivittäin, ja ne muistuttavat mua pahoista asioista, eivätkä suinkaan lisää turvallisuuden tunnetta.

Elämän on kuitenkin pyörittävä sekä siellä että täällä. Tavallisena aamuna heräilen siinä puoli kahdeksan aikaan, joskin viime viikkoina olen sluibannut ja tullut töihin vasta kymmenen jälkeen. Sluibailu-ura on nyt ohitse, sillä maanantaina meillä oli aamupalaveri, jossa painotettiin, että jokaisen on tultava töihin viimeistään kello yhdeksän. Enpä tiedä miten hyvin se tulee toteutumaan, nimittäin esimerkiksi perjantaina tulin töihin hurjan ruuhkan vuoksi vasta yhdeltätoista, ja samaan aikaan kanssani saapui ensimmäinen toinen työntekijä... Asiahan on oikeasti juuri niin kuin sanotaan: ”lännellä on kellot, mutta Afrikassa on aikaa.” Päivisin ei tule katsottua kelloa juurikaan, eikä sitä tee muutkaan. Aika ei merkitse täällä mitään. Mä nautin kiireettömyydestä ihan sikana, sillä se oli yksi syy, minkä toivossa lähdin Afrikkaan. Ahdistuskiire on Euroopassa, se ei seurannut mua tänne. Huomasin, että jopa kävelyni on jo muuttunut The Walking Deadista tutuksi zombien hitaaksi laahustamiseksi. Toisaalta ajanhallinnan puutteesta johtuva tehottomuus aiheuttaa ongelmia organisaatioissa, ja kokouksessamme käsiteltiin sitäkin, mutta koska tämä on Afrikka, en usko, että puhe saa heitä käsittämään aikaa samoin kuin Suomessa käsitetään. Eikä se edes olisi mahdollista. Täällä mikään ei toimi nopeasti, enkä usko, että tulee ikinä tai ainakaan aikoihin toimimaan. En edes toivo, että kiire-elämä ahdistaa tämänkin maan, mutta tämä on kinkkistä, koska asioiden toimimattomuus toimii kehityksen blokkina ja siten hidastaa Ugandan irtipääsyä ulkomaisen avun ja NGO:den tarpeesta. 

Olen töissä viisi päivää viikossa ja siellä olen hengaillut lasten sekä vuohien kanssa, pelaillut jalkapalloa, suunnitellut jotain leikkejä, joita opetan heille nyt, kun meidän koulusta ollaan lomalla ja meidän orpokodissa asuvat hengailevat vain päivät pitkät. On ihanaa nähdä, miten vähään lapset tyytyvät verrattun suomalaislasten elektroniikka-arsenaalin tarpeeseen: kivet, kepit ja marjat riittävät, autonrengas on luksusta, se pyörii hauskasti alamäkeen! Olen tutustunut organisaatiooni, kirjoittanut blogia ja suunnitellut varainkeruuprojektia sekä Suomi-oppituntia. Aika pitkälti mun pitää itse kehittää itselleni tekemistä, mikä onkin alkuun ollut ihan sairaan hankalaa, mutta se on jo helpottanut ja alan pääsemään jyvälle tästä puuhasta. Onneksi aina voi ottaa vaikka torkut, jossei muuta. Hauska piirre tässä sadekaudessa on muuten se, että jos sataa, ei voi lähteä töihin, eikä kukaan muukaan sitä tee. Kun sataa, maailma ikään kuin pysähtyy. Mä oon siis muutamana päivänä saanut nukkua pidempään sateen takia, ja joutunut skippaamaankin yhden päivän kokonaan. Silloin aurinko tosin palautui iltapäivällä, mutta oli jo myöhä siihen nähden, että työmatkani on arviolta se tunti, eikä mulla olis ollu silloin töissä mitään tekemistä. Makasin sitten zeniläisesti auringossa tunteja.

Toiden kulmilta (en jaksa kopsata o:ta)

Peruslounas: uppopaistettua kassavaa, maistuu jotenki ranuilta, mut on hiton kuivaa, mutta parasta!!!

Tää pieni poika nautti niin paljon mun sylissäolosta, ja siitä ku mä kannoin hänet nukkuu ku väsytti ja silittelin päätä. Kaikki lapset tarvii aikusen läheisyyttä ja turvaa, oikeen olin itku silmässä. :(

 

Annoin kirjottaa käsiin, no tietty ne kirjotti "muzungu", eli valkoinen ihminen. :D

Arjen vapaa-aikana, jota mulla on siis ollut vähän, koska oon kotona kuuden tai seitsemän aikaan illalla, en ole oikein jaksanut tehdä mitään muuta, kuin ostaa kadulta vihannekset, tehdä ruokaa ja tiskata, keittää juomavettä, lukea, peseytyä ja puhua puhelimessa. Maanantaina alkoi mun HEH-JFK-JA-E 2015 (Herkkuista Eroon Heti Ja Fyysisen Kunnon Jahti Africa Edition 2015) -nimeä kantava projekti. Olis suunnitelmissa alottaa urheilu ja mennä Kampalaan salille, ja sitten kotiurheilu pitää aloittaa. Täällä olen onnistunut koukuttamaan itseni älyttömään teesokerin käyttöön, ja sitä kautta sain kyltymättömän herkkuhimon ja Coca-Cola -addiktion. Saas nähdä miten tässä käy, kun olen iltaisin niin yltä päältä uuvuksissa.

Viikko sitten viikonloppuna me juhlittiin yhden vapaaehtoisen synttäreitä ja taisin olla aivan ympäripäissäni. Oli kuitenkin mukavat juhlat! Muutenkin meidän pienessä samanhenkisessä ”kommuunissa” eläminen on kivaa, vaikka välillä on konfliktejakin. Mä en enää nuku yksin, koska mä sain huonekaverin, mutta hän on täällä vain kolme viikkoa, enkä muista, milloin seuraava mate tulee. Meillä on tiivis porukka, ja ollaan tehty ruokaa yhdessä, jutellaan yhdessä ja yks päivä oltiin yhen tyypin kanssa shoppailemassa ja lähdettiin sitten suoraan ex temporeena porukalla Kampalaan illalliselle, juomaan alkoholia ja polttelemaan shishaa kivaan ravintolaan! En halua muuttaa lähemmäs projektiani, vaikka työmatkat ovat sairaat, koska olen jo tutustunut ihmisiin kotona, ja olisi liian raskasta sulautua uuteen porukkaan. Muutenkin, me ollaan suunniteltu kaikki joulunvietot ja paljon muutakin yhdessä. Ja mun koti tuntuu jo kodilta.

Viime viikonlopun vietto oli rauhaisampi. Perjantaina mä kärvistelin hereillä puoli kahteentoista, jolloin sammuin kuin saunatonttu jouluaattona. Lauantaina heräsin historiallisesti ilman kelloa (luonnollisesti ilman kelloa, kuten Afrikassa pitää) jo YHDEKSÄLTÄ. Ei enää väsyttänyt. Aurinko helotti taivaalla ja mä nautin viikonlopusta! Söin aamupalaa hitaasti, luin kirjaa rauhassa ja vaihdoin bikiniyläosaan sekä shortseihin ja aloin pyykkäämään. Pyykinpesu tarkoittaa siis vaatteiden käsinpesua ulkona, ja yleensä se vie paljon aikaa. Mun mielestä se on kivaa. Mikä siinä auringonpaisteessa ruskettuessa, ja muutenkin, sekin on sopivan zeniläistä, rentouttavaa. Rusketuksesta muuten... Silloin auringonottopäivänä rusketuin hieman överisti, poltin nimittäin selkäni ja istumalihaksistoni reuna-alueet aivan järkyttävän pahasti, kuin olisi kiukaalle istunut. Ei huhhuh. Ei parane unohtaa aurinkorasvaa tollasilta alueilta, mitkä ei oo saanut lainkaan aurinkoa ikuisuuteen.

Pyykinpesun jälkeen siirryin sisälle ja valmistauduin lähtöön yhden hotellin wifi-kantavuutta havittelemaan, mutta sitten alkoi satamaan, kuinkas muuten. Sateen jälkeen lähdin hotellille, jonka wifi oli äärettömän hidas, tietenkin. Aikeinani ollut Fb-videopuhelu ei toiminut, kun en saanut edes viestin tekstiversiota kirjoitettua... Kun kuitenkin hotellille päästäkseni olin tunnin kitunut liikenneruuhkassa tuota loputonta muutamien kilometrien matkaa, nautin kiljuvaan nälkääni sellaisen ravintola-aterian, että Kari Tapio alkoi hoilottamaan Olen suomalaista päässäni, niin suomalaismainen se oli! Kalaa, perunamuusia ja salaattia eli yhtä lempiruokaani. Kyytipoikana toimi herkullinen Smirnoff ja pannullinen kahvia. Jotain mätää siinä ruuassa oli, koska se aiheutti vatsavaivoja. Luotan tästä lähin vain katukeittiöihin, koska mä nään mitä ne tekee. Miten kauan muuten veikkaatte, että selviän terveenä? En ole nimittäin vieläkään saanut mitään tauteja, lukuun ottamatta jotain ihme sieni-infektioa mun polvessa. Ois siistiä olla sairastumatta!

Irrotettiin lettei, kauan...

Lyhyemmästä virsi kaunis! Ensi postauksessa mulla on todennäköisesti uutisia ja sen lisäks toivottavasti oon tehnyt jotain erilaista, mistä kertoa! ;)

P.S. Lopun infopaketti: Ugandassa oli vuonna 2014 gay pride! Rohkeeta jengiä, nimittäin homoseksuaalisuus on täällä laitonta. Kehitys tulee, Uganda oletko valmis?

Eka vapaaehtoisvko Afrikassa: eksyin uhkaaviin tilanteisiin, kuljin moottoripyörillä kypärättä ja söin toukkia, mutta jestas, onhan täällä hyvä olla!

Kauan on aikaa näistä yllätysjuhlista...

+21, pilviä, heikkoja ukkosmyrskyjä ja sadetta

Ogambazi! 

Terveisiä täältä alkeelliselta, mutta selkeästi Amerikaksi kehittyvältä Ugandan pääkaupunkiseudulta, alta palovammoja aiheuttavan auringon, joka nyt on sadekauden vuoksi osapäivävapaalla, päiväntasaajalta. Täällä yö ja päivä viihtyvät yhtä pitkän ajan. Päivisin maisemaa hallitsevat ihmisvilinä, katukeittiöt, joka alan pikkuputiikit, vuohet ja kanat sekä ruuhkaan juuttuvat "matatut" ja "boda bodat", toisin sanoen minibussit ja moottoripyörätaksit, joilla taitan yhteen suuntaan neljästäkymmenestä minuutista aina ikuisuuteen saakka kestävän työmatkani. Öisin Kampalan ja Nansanan, jossa vierasmaja, jossa monet meistä vapaaehtoistyöntekijöistä majoittuvat, valtaavat malariamoskiitot ja valkoihoista tarkoittavaa "muzungu"-sanaa huutelevat ihmiset.

Kuten jotkut Facebook-ystäväni ovat saattaneet huomata, löysin Kinosta itselleni epätodellisen hyvän miehen kuukautta ennen ihmisruumiini kotiinpaluuta, eli itä-Afrikkaan tuloa, silloin muutamia päiviä ennen NewYorkin ilmaista voittomatkaa. Lähtö oli siis suunnitelmista, joiden teko yleensäkin on nähtävästi elämässäni aivan totaalisen hyödytöntä, poiketen karmiva eikä suinkaan vapauttava. Terveisiä vaan maailman parhaalle rakkaalle sinne. Lähtöaamuna itkin pari tuntia putkeen, ja kyseinen toiminta jatkui aina silloin tällöin Dusseldorfiin asti. Ahdistus kasvoi uskomattomiin stafääreihin, mutta olo helpotti, kun lauantaiaamuviidestä sunnuntai-iltaviiteen jatkunut kolme lentoa sisältänyt loputon matkanteko päättyi, ja minua vastassa oli mukavaa, ihanaa jengiä, ja sain heti istua iltaa heidän kanssaan vahvan paikallisen oluen merkeissä. Silti, ensimmäisenä iltana luulin viettäväni täällä vain kuukauden tai kaksi, josta nyt jo olen täysin eri mieltä ja aion suurella todennäköisyydellä pitäytyä alkuperäisessä tahdossani olla täällä viisi kuukautta, mutta kolme nyt ainakin. Täällä palmupuiden alla ei nimittäin ihan hirveästi houkuta ajatus Suomen talvesta. 

Olen täällä Allianssin kautta ja suosittelen sen kautta lähtemistä, sillä se on halpaa tai jopa ilmaista, mutta ammattitaitoista ja kohteita on paljon. Vastaanottava järjestö täällä on UPA (Uganda Pioneers Association). Se on järjestänyt turvallisuusasiat ja orientaation hyvin. Orientaatiossa olen kuullut Ugandan historiasta, politiikasta, elämästä, kulttuurista, ja tulen luovuttamaan teille näitä huippusalaisiksin luokiteltuja tietojani avokätisesti pitkin reissua. Uganda on yksi brittien vallan alaiseksi aikanaan joutuneista lukemattomista maista, ja sen todellakin huomaa monesta asiasta, voimakkaammin kuin esimerkiksi Intiasta huomasi. Ihmiset puhuvat alueellamme lugandaa sekä myös englantia ja ovat enimmäkseen kristittyjä. Jumalaa ylistetään kaikkialla. Täällä tulee peittää ainakin polvet ja olkapäät, mutta muutenkin on hyvä pukeutua väljästi, sillä itse en ainakaan kaipaa yhtään lisähuomiota, olo on nimittäin ihonvärin vuoksi jo nyt kuin kuolleista nousseella Michael Jacksonilla Times Squarella.

Nyt kerron viikkoni kommelluksista päivä kerrallaan!

Lauantai: ahdistus

Matkustamista koko päivä, ahdistusta ja palasiksi hajoamista, itkua, surua ja musertavaa eron tuskaa.

Dubai

Sunnuntai: väsynyt pää

Matkustamista, malarianestolääke koneessa ja sen seurauksena oksennuksen pidättelyä koko laskeutumisen ajan, viisumin ostoa maahantulolomakkeella, johon väsymyksissäni unohdin täyttää lennon numeron, mutta hymyllä sekin kuittaantui, ja sain kolmen kuukauden viisumin. Lentokenttäkuljetus kotiin ja vastassa hyviä tyyppejä. Ensimmäiset matatumatkat ja ruokaostokset. Iltapalaksi katukeittiöranut, joita syön mielelläni, sillä niitä valmistetaan pitkään ja ne laitetaan heti muovipussiin, joten niissä ei ahneet paskakärpäset ehdi kieriskellä. Mitä tahansa katukeittiöruokaa en ainakaan näin aluksi vetele, ruuasta lisää tulevaisuudessa.

Koti

Maanantai: yhteys ensimmäiseen maailmaan

Perustietoa Ugandasta, käytännön asioita. Chillailua ja tutustumista. Illalla internetin hankinta ja itsestään ilmoittelua kuumotteleville frendeille ja poikaystäville (py).

Tiistai: moottoripyöräilyä kypärättä

Aamulla lähtö Kampalaan, Ugandan pääkaupunkiin. Siellä hengailua ja tutustumista mukavan paikallisen oppaan kanssa. Ekat moottoripyörätaksiajelut ja museovisiitti. Repullinen hittejä  ruokaa kaupasta ja banskuja kadulta. Puhelu py:lle.

Kysy ny...

Keskiviikko: eksyminen, pelottava tilanne ja haavoittuminen

Aamulla tietoa UPA:sta ja iltapäivä töissä projektissa, tutustumista ja lasten kanssa oloa. Työskentelen SASCU:ssa (Save Street Children Uganda), jossa on muun muassa koulu sekä orpokoti, ja joka tekee monenlaisia asioita edistäkseen heikoissa asemissa olevien lasten asemaa ja rakentaa näin kestävää yhteiskuntaa. Kerron työpaikasta paljon tarkemmin tulevaisuudessa, hyvien kuvien kera. Lapset siellä ovat ihan fiiliksissä, yllätys yllätys, ihonväristäni.

En tiennyt, että palaisin töistä yksin, enkä orientaatiota pitävän työntekijän kanssa, joten en ottanut puhelinta mukaani. Lähdin kotiin joskus viiden aikaan, kun moottoripyörätaksinkuljettajani, joka on turvallisuussyistä päivittäin sama, sillä kuljettajat voivat olla ammattitaidottomia tai ryöstäjiä ja niin edelleen, tuli noutamaan minua. Pitkin kuoppaista mutaista tientapaista huristelimme keskelle liikenneruuhkaa, josta selvisimme ehjin nahoin päätien varrelle, josta minun kuuluu ottaa taksi (aka matatu aka minibussi) Nansanaan. Tähän saakka kaikki meni hyvin. Astuin taksiin ja istuin ja odottelin ihmisten huudahdellessa "maasao (maasa awo)" ja jäädessä pois.

Saavuin asuinalueemme ainoalle paikalle, jonka tuolloin kokemattomana tytöntyllerönä tunnistin, eli Kenjoy-nimiselle supermarketille  ja jäin pois vähän sen jälkeen. Kävelin eteenpäin kohti kotia, ostin viisi porkkanaa ja paprikan hintaan 1500 shillinkiä, eli noin neljäkymmentä senttiä (olisi pitänyt tinkiä) ja etsiskelin taskulamppukauppaa, sillä se on välttämätön täällä sähkökatkojen ja yön luvatussa maassa. Löysin taskulampun kahdellakymmenellä sentillä ja jatkoin matkaani. Oli jo tullut pilkkopimeää ja kävelin aivan tien reunassa. Sitten kaaduin, astuin nimittäin kuoppaan. Ei siinä sitten sen kummempaa, muutama ihminen sanoi "oh, I'm sorry" ja vastasin "I'm okay", sillä enhän saanut muuta kuin haavan polveeni.

Seuraavaksi tajusin, että nyt olen eksynyt. En muistanut yhtään, kuinka pitkälle tietä tulisi kävellä, kunnes tulisi se kohta, josta poikkean kotikadulle. Jossain kohtaa huomasin kävelleeni pois koko alueeltamme, sillä törmäsin kylttiin, jossa sanottiin, että "Nansanan kunta toivottaa sinulle hyvää matkaa", mutta en siltikään muistanut, oliko asia sittenkin niin, että en asukaan Nansanassa vaan juuri sen ulkopuolella. Oli hirveän pimeää, eikä vieressäni ollut kauppoja vaan pudotus alas ja kasvillisuutta. Satunnaisia ihmisiä käveli ohitseni ja takanani ja edessäni ja ajattelin, että "noniin, nyt kyllä menen takaisin ihmisten ilmoille". Liimauduin paikallisen naisen ja lasten perään ja juttelin heidän kanssaan, sillä seura luo turvaa, ja naisiin on hyvä luottaa, varsinkin lasten kanssa kulkeviin. En tiennyt mitään maamerkkiä, jonka luo suunnistaa, tiesin vain jonkin hämärän osoitteen, jota ei taida olla olemassakaan.

Päätin ottaa matatun ja mennä takaisin kohti Kenjoyta. Sanoin jääväni pois viisi minuuttia ennen supermarkettia, ja huutelin taas hämärää osoitetta, ja täynnä oleva minibussi nauroi minulle, typerälle muzungulle, mutta samaan aikaan he yrittivät kyllä tosissaan auttaa ja katsella, ja kyselivät, löysinkö paikkaa vai en. Lopulta jäin Kenjoylla, mutta niissä paineissa en edes löytänyt supermarkettia itseään, jolloin menin lähimpään apteekkiin kysymään myyjänaiselta, missä on Kenjoy. En siltikään löytänyt sitä, joten menin Shellille kysymään myyjältä, saisinko lainata hänen puhelintaan maksua vastaan, sillä omaani minulla ei tosiaan ollut, mutta minulla oli kaksi numeroa, orientaatiota pitäneen työntekijän numero, sekä moottoripyörätaksin kuljettajan numero. Hän ei lainannut, jolloin menin kysymään toiselta miestyöntekijältä, lainaisiko hän puhelintaan, jolloin hän näytti minulle avainta ja sanoi "phone", ja lähti kävelemään. Hän meni huoltoaseman taakse. Seurasin häntä, mutta annoin itsesuojeluvaistoni vuoksi hänen mennä edeltä. Hän avasi jonkin hyvin hämärän oven raolleen, näytti kädellä, että mene sisälle ja sanoi, että sisällä on puhelin, mutta ei itse tehnyt elettäkään mennäkseen sisään. Olin pysähtynyt nurkalle ja siinä kohtaa ajattelin, että ei v****, nyt on todellakin paettava, sanoin "no thank you", ja lähdin karkuun.

Järkyttyneenä, eksyksissä ja paineissa menin seuraavan uhrin luo, joka piteli kalliin näköistä kännykkää, joten oletin, että hän voisi lainatakin sitä, maksua vastaan tietty. Hän lainasikin ystävällisesti, ihan ilmaiseksi, mutta puhelu orientaatiota pitäneelle työntekijälle ei onnistunut jostain afrikkalaisesta syystä. Bodakuljettajani vastasi, mutta löi luurit paikalliseen tapaan kesken puhelun, enkä saanut selvää, oliko hän tulossa hakemaan minua. Sitten ajattelin, että nyt menen sinne supermarketille, ja odotan siellä niin kauan, että muut muzungut tulevat etsimään minua, sillä se on sellainen paikka, josta todennäköisimmin minua haettaisiin. Kysyin Shellin muilta työntekijöiltä, missä Kenjoy on, näin sen vihdoin, ja ryhdyin ylittämään tietä. Odottelun jälkeen uskalsin juosta sen poikki, astuin syvään mutalammikkoon, mutta selviydyin ainakin pois Shelliltä.

Kenjoyn ovella työskentelee metallinpaljastimen kanssa ihana nainen, jolle kerroin olevani eksyksissä, "ooh bambi", hän sanoi ja kysyi voisiko hän auttaa puhelimensa avulla. Tällä kertaa puhelu orientaatiotyöntekijälle onnistui, ja ehdin kertomaan olevani hukassa, mutta Kenjoylla, kun puhelimesta loppui puheaika, ja jäin odottelemaan, josko minulle soitettaisi takaisin. Niin tapahtuikin, ja yksi UPA:n työntekijöistä tuli hakemaan minut. Kolmen ja puolen tunnin jälkeen pääsin viimein kotiin, hengissä, mutta rähjääntyneenä, kuumotuksissa, mutta omalla tavallaan tuosta seikkailun aiheuttamasta vaaran tunteesta nauttien.

Todellista suurta hätää mulla ei ollut, sillä tiesin, että jos sahaisin tietä tarpeeksi kauan ees taas, mä löytäisin kodin, mutta pimeässä en tunnistanut sivukujia ollenkaan, enkä muistanut etäisyyksiäkään, enkä viihdy tuolla pimeydessä ainoana valkoisena yksikseni ollenkaan, vaikka välillä siellä käynkin, lähistöllä.

Mitä yllä oleva tarina opettaa on, että ihmisluonne on mielenkiintoinen. Toiset olivat innolla auttamassa, mutta halusiko hämäräheikkikin Shellillä vain auttaa, vai jotain muuta, se jää ikuiseksi arvoitukseksi.

Ja sitten puhelu py:lle

Torstai: afrikkalaista työn_tekoa

Suunnistin aamulla yksin töihin. Odottelin työtehtävieni antajia kolme tuntia, ja join muiden kanssa teetä. Hengailin koko päivän. Tuntuu, että afrikkalainen työnteko yleensäkin on vain olemista, vaikka kyllä työpaikallani asioita on selkeästi tehty ja tehdään! Ajalla ei ole täällä merkitystä, mutta se tuntuu minusta todella hyvältä, vaikka tehottomuus välillä ärsyttää.

Tällä kertaa osasin yksin kotiin, mutta matka oli rankka, sillä herään seitsemältä, lähden varttia yli kahdeksan ja palaan kotiin kuudelta. Aion toivoa päivieni lyhentämistä, sillä en ehdi iltaisin tekemään mitään, en edes menemään ajoissa nukkumaan, joten väsymyksen noidankehä on valmis. En tullut tänne kiduttamaan itseäni, ja länsimaisen työmoraalin omaavana osaan tehdä työni lyhyemmässäkin ajassa. 

Puhelu py:lle, puhelu, joka oli jo tuolloin guest housen yleinen vitsi.

Perjantai: nukuin töissä

Aamulla töihin. Olin fyysisesti loppu. Lueskelin tietoa SASCU:sta ja nuokuin, kunnes iski sadekauden myrsky sateineen, jonka ajan ajattelin tekemisen puutteessa nukkua. Yksi työntekijä herätti minut kesken unien, ja ajattelin, että hups, nyt tulee satikutia, mutta hän veikin minut nukkumaan yhden lapsen punkkaan, jossa nukuin auvoisesti puoli viiteen asti. Tarkoitukseni ei kylläkään ollut nukkua niin kauaa, vain sateen ajan. Mutta loppujen lopuksi, kukaan ei todellakaan välitä. Kotona käsipyykkäystä yli tunnin ja puhelu py:lle. Hengailua muiden kanssa, tämän tekstin hahmottelua, musiikkia, kivaa.

Perjantai-iltana kirjoitettua: "Kävin äsken hakemassa turvalliseksi todetusta katukeittiöstä lähistöltä ranskalaiset, kaalia ja maailman parasta avocadoa, oi, siihen minä rakastuin. Odottelin tuoreista perunoista leikattujen ranskalaisten tirisemistä valmiiksi istuskellen yksikseni sen alueeni yhden ainoan pääväylän, länsimaisella mittakaavalla normaalihkon, mutta huonokuntoisen tien varrella ja peitin turvallisuus- ja rauhasyistä pääni ja itseni muutenkin mahdollisimman hyvin suurella huivilla, sillä valkoinen ihminen on täälläkin päin maailmaa julkinen nähtävyys. Katulamppujen ja jalkakäytävien kaltaisten hienouksien puutteessa en halunnut kuunnella muzungu-huuteluita, sillä vaikka täällä ei todellakaan ole niin vaarallista, kuin moni kotona mitä ilmeisimmin luulee, on raiskauksen ja ryöstetyksi tulemisen riski kuitenkin aina olemassa."

Lauantai: afrikkalainen kirpputori ja äijät riivaa

Unta. Perusaamiaiseni paistetut salmonellat ja vihreä terveyden eteen taisteleva tee, miljöönä kuumat portaat auringon ja palmun alla. On ihanaa herätä, kun tietää, että on lämmintä! Puhelu äidille, päivän sade ja lähtö Kampalaan. Matkantekoa ruuhkassa ikuisuus, reitin kysymistä paikallisilta naisilta, lisää matkantekoa, puheluita muille, jotka olivat lähteneet Kampalaan edeltä, sillä olen täälläkin H-I-D-A-S, mutta nyt olen minulle oikeassa paikassa. Ikinä ei ole kiire, paitsi muiden länkkäreiden seurassa. Boda postitoimistolle, teetä ja ostoksia paikallisella kirpputorilla, mahtavaa, kirpputorivaatteita Afrikassa! Hintaa ostamallani toppi-mekko-systeemillä oli 25 senttiä. Kotiinpaluu pahimmassa näkemässäni ruuhkassa. Pahoinvointia malarianestolääkkeen vuoksi, jonka annostusta olen nyt vähentänyt seitsemästä kolmeen tablettiin viikossa, sillä samaa lääkettä syövä poika täällä kertoi, että hän oli keskustellut asiantuntevan lääkärin kanssa, joka sanoi, että kolme tablettia viikossa on ok. En jaksa enää herätä pahoinvoivana ja matkustaa pahoinvoivana, joten teen saman. Malaria ei tapa, jos sen hoitaa, joten sen saaminenkaan ei olisi maailmanloppu.

Illalla meikkasin ihan vain noin niin kuin varmuuden vuoksi, ja se kannatti, sillä lähdimme bodasaattueella porukalla klubille Kampalaan! Klubi oli yllättävän fiini, mutta ei nyt ihan sentään kuin Porin Cabaretin tasoa...(:D) Parasta oli, että klubi oli suureksi osaksi ulkona. Olin ainoa, joka ei lääkekuurin vuoksi juonut alkoholia, ja aluksi nautin ilostuttavasta tanssimisesta, mutta sitten sain kymmeniä riivaajia, ja mua rupes ottamaan päähän niin paljon, että löin sormuksen vasempaan nimettömään, mutta sen hyöty oli olematon. Yöllä otimme auton (kuljettajineen) porukalla ja kirmasimme kotiin, jossa olin last man standing, kun muut kännisafkojensa jälkeen menivät nukkumaan matafakin darraista untansa. 

Sunnuntai: puuroni oli elävä

Heräsin yllättävän aikaisin. Läheisessä moskeijassa oli huudettu jo monet rukoukset, ja sitten naapurit aloittivat bileensä. Afrikkalaista musiikkia, laulua, tanssia, tuli hyvä fiilis. Fiilis loppui lyhyeen, kun valmistin itselleni puuroa riisijauhoista, joita kaikki saavat käyttää. Söin puolet puurosta miettien, että mikä rouskuu, kunnes rupesin katsomaan tarkemmin ruokaani. Se oli täynnä toukkia ja munia. Minua oksetti ja kuvotti koko loppupäivän. Tarkempi tarkastelu jauhopussiin osoitti, että ötökkälaji oli kuin minimaalinen koppakuoriainen. Uskoakseni se ei selviä vatsahapoistani ja ruuansulatusjärjestelmästäni, eikä ruokamyrkytystäkään tullut. Ällöttää vain, mutta olen kai turvassa. 

Uusi maanantai: eksyin taas

Työmatka alkoi odottelulla, sillä kaikki matatut olivat täynnä. Kun viimein löysin kyydin, sanoin meneväni lähelle Kampalaa, koska en tiennyt kohteeni paikannimeä. Lueskelin, ja sitten huomasin olevani taas hukassa. Matatu oli mennyt oikoreittiä. No, kun viimein neuvojien avulla pääsin minne halusin, kuljettajani oli ottanut hatkat, sillä olin jopa afrikkalaisittain liian paljon myöhässä. En päässyt töihin, koska en uskalla vielä ottaa vierasta bodaa, enkä osaa perille matatulla. Kotiin päästyäni olisin halunnut juoda kolaa ja syödä sairaan makeaa ananasta, mutta joku oli nyysinyt kolani. Yritin myös koko illan saada blogia ilmoille, kun viimein sain nettitikun toimimaan, mutta tämä kehityksen helmi, Windows 10 taustaprosesseineen, söi koko 10 000 shillingillä ostetun datani minuuteissa, vaikka vain avasin blogini kahdesti. Joudun tekemään vaihtoehtoisia internetratkaisuja, mutta teen kaikkeni, että saan postauksia ilmoille. Nettikahvilat ja työpaikan vanhat koneet vaviskoot, mä tulen. Olisinpa 80-luvulla, silloin ei tarvinnut tapella näiden teko"älykkäiden" koneiden kanssa.

Uusi tiistai: minut jätettiin

Kuljettaja hylkäs mut, ja otin uskonmiehen kuljettaman bodan kadulta, sillä luotin häneen. Kyllä niillä kulkea voi, mutta haluan mielummin oman kuljettajan. Enkä tied mikä tätä dataa syä, mut taas meni 2000 heti. Jos tän tekstin saan ilmoille, unohdan koko nettitikun sen jälkeen, hautaan sen mahdollisimman syvälle pihalle ja pidän raivoisan muistohetken, hetken joka voisi kestää vaikka yhtä kauan kuin kymppitonnin data tikussa kesti. Täytyy pistää kutsut vetää Terminaattoril ja Transformesseil.

Sitten ugandalaisista. He ovat sosiaalisia, avoimia, avuliaita sekä ennenkaikkea – onnellisia, mutta yritä sitä nyt täällä auringossa ja D-vitamiineissa olla surullinen. Kuitenkin jotkut ihmiset ovat töykeitä, juroja ja epäkunnioittavan oloisia, mutta usein moinen asenne on helppo murtaa olemalla kohtelias ja hymyilemällä. Hymy on se "the thing". 

Tapahtumarikkaaseen viikkoon on mahtunut paljon oppimista, rusketusta, jonka olen onnistunut rajoittamaan niin hyvin, että paloin vain kerran erittäin kevyesti ja parhaita ihmisiä. En ole ollenkaan yksinäinen, sillä tänne asti lähteneet vapaaehtoiset ovat sellaista tiettyä helposti lähestyttävää ihmistyyppiä, ja voin sanoa heitä jo kamuiksi. Olen tutustunut suureen määrään ihmisiä joka puolella. Aina jossain on joku, jonka kanssa tehdä jotain tai puhua, tai jolta kysyä apua, mutta asun vielä tällä hetkellä omassa huoneessa, joten rauhaakin saan.

Täällä ihmisen on hyvä olla. Ehkäpä siksi, että lajimme on syntynyt itä-Afrikassa, vai mitä luulette? Tosin, täällä se kapitalismin todellinen julma olemus näkyy, ja täällä on köyhän hyvin paha olla, vaikka he hymyilevätkin tyytyväisinä slumeissansa. Mä henkilökohtaisesti nautin elämästäni, mulla on parempi olla, kuin Suomessa, vaikka toki kaikki ihmiseni siellä ovatkin. En tule ikinä katumaan, että vaikka kerran olin jo päättänyt, että perun koko reissun, uskalsin silti lähteä. P.S. Rakkaat, olen ihan turvassa, päiväni ovat turvallisia turvallisissa paikoissa.

Kieltään lipova liskomies...

Kuullaan taas, seuratkaa, minulla on paljon mielenkiintoista kerrottavaa teille! Sivupalkista voit muuten halutessasi tilata ilmoitukset uusista teksteistä sähköpostiisi. Tääl tulee meinaa tapahtuu vielä paljon, ja mä voin murtaa ja vahvistaa ennakkoluuloja tästä kuuluisasta maailmankolkasta. 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin täältä Ugandan studiosta, sieltä kuuluisasta kärsimyksen ghetosta, jonka nälänhädästä äitisi pienenä muistutti, kun et halunnut syödä ruokaasi loppuun, Afrikasta. 

P.S. Muut vapaaehtoistyöntekijät muistuttivat, että nälänhätä ei ole täällä Ugandassa suuri ongelma, vaan enimmäkseen terveys sekä koulutuksen puute. Pitää muistaa, että Afrikka on valtava, ja voin puhua blogissani vain Ugandan tietyn pienen alueen puolesta. Anyway.