Elämä on arkipäiväistynyt täällä Pohjantähden alla... eiku hei, oonki päiväntasaajalla!

Reenii reenii!

Ma: Ensilumen sijaan Kampalassa +26 ja muutamaa hattaraa lukuun ottamatta kirkas taivas

Ti: 28 astetta ja aurinko porottaa, ukkosta luvassa

Ke:  en tie ni hatusta veikkaisin jotain kaksviis ja pilvii, mutta nettikahvilassa paistaa aina, vaikka taas on saanu tapella koneen ja netin kanssa...Tää käyttöjärjestelmä on ku aikamatka historiaan, nostalgiaa...

Siitä on nyt hurahtanut parisen viikkoa, kun viimeks tavutin kuulumisiani tänne MATKA MIETTEESEEN. Näin alkuaikoinani täällä punaoranssin maaperän kamaralla, rahallisesti köyhässä kehitysmaassa olen kokenut tuntemuksia, jotka ovat vaihdelleet epätoivon ja ahdistuksen ääripäästä polttavaan, normaaliin elämänonneen ja iloon, jota jo tutut rakkaat työmatkan maisemat, Lissabonin ja historiallisen, vaikuttavan Rooman tavoin seitsemälle kukkulalle rakennetut Kampalan talot auringon ja hennon savun hämyssä ruokkivat. Tuijottavat ihmiset, moottoripyörätakseilla ajelu, muzunguhinnat, käyttäytymismallit, small talk – olen jo tottunut, vaikka välillä suorastaan v-tuttaa, kun viitisenkymmentä ihmistä päivässä kysyy: ”Muzungu how are you?” Ihmiset ovat osoittautuneet kovin yhteisöllisiksi, mukaviksi ja ennen kaikkea avuliaiksi, mutta kerran tuli paha mieli, kun matatussa kaksi muijaa nauro mulle ja puhu musta pahaa, vaikka en tehnyt mitään, ihonvärin perusteella siis. Ja yhtenä päivänä joku mies sylki mun jalkoihin. Rasismi sucks. Kuten isäpuoleni ystävällisesti totesi: ”täällä mä olen SE pakolainen”.

Suurin syy alkuviikkojen huonoihin oloihin oli mitä luultavimmin malarianestolääke Malaronen rinnakkaisvalmiste Rumbabor, noin 600€ maksanut ja paras malarianestolääke, joka oli ainoa, joka minulle sopi. Tai siis sen piti sopia. Sain inhottavia sivuvaikutuksia. Ensimmäisenä alkoivat akuutit pahoinvointikohtaukset, joiden aikana sai aina sen puolisen tuntia miettiä tosissaan, että nytkö olen sitten viimein sairastunut, mutta aina ne menivät ohitse. Aamulla heräsin raskauspahoinvoinnin kaltaisiin olotiloihin, joskaan en voi tätä nyt ihan varmaksi sanoa, sillä en ole raskaana ollut. Uneni olivat omituisia, kuin negatiivisia elokuvia. Viimeinen pisara kuitenkin kirjaimellisesti tipahti, kun eräänä aurinkoisena lauantaina menin pesulle ja päästäni tipahteli tupoittain hiuksia! Luin lääkkeen sivuvaikutukset uudelleen. Oi kyllä, hiustenlähtöhän se siellä! Lopetin lääkkeen, ja jo muutaman päivän jälkeen huomasin oloni kohentuneen sekä fyysisesti että henkisesti aivan hurjasti. Elämänilo oikein tulvii ikkunoista! Itse malariahan ei hoidettuna vie henkeäni, mutta toivottavasti en sitä kuitenkaan saisi.

Muita vastoinkäymisiä ovat olleet muun muassa puhelinliittymän sulku-uhka ja liikenneruuhkat. Sunnuntaina päätin mennä hakemaan darramättöä (kyllä, join Porin ensilumen kunniaksi muutaman kaljan, mutta kun se on ihan oikeasti niin petollista niiden epänormaalin korkeiden prosenttejensa kanssa) supermarketista, johon matkaa vajaa kymmenen minuuttia ilman ruuhkaa. Nyt lähes kotoa supermarketille oli liikkumaton tienlevyinen autojono. Päätin ottaa asiakseni kävellä supermarkettiin. Noi ruuhkat, ne on mulle jokapäiväistä elämää. Tänäänkin odotin aamulla puolitoista tuntia (norm. 0-25 min) minibussia saapuvaksi, mutta joka ikinen ohiajava oli täynnä. Soitin sitten kalliin boda bodan (moottoripyörätaksin) kotiin hakemaan. Ikinä ei voi tietää, miten kauan matka kestää, puoli vaiko kaksi tuntia. Niin, ja liikenteestä tuli mieleen! Törmäs yks moottoripyörätaksikin muhun yks päivä, kun tulin matatusta ulos, mutta onneks se ehti melkeen pysähtyy.

Mun elämä on uutuuden erikoisuudesta muuttunut jälleen kerran arjeksi, jota Pariisin ja Euroopan traagiset terrori-iskut ja uhka ovat varjostaneet. Meidän ranskalaisista, saksalaisista, belgialaisista, norjalaisesta, slovakialaisesta ja minusta koostuva kommuunimme täällä on huolissaan tilanteesta siellä. Tää kuulostaa nimittäin mun korviin jo sotatilalta. Metroja ja kouluja suljetaan, tapahtumia perutaan... En halua pelkoa. Ihan kamalaa! Kauhulla odotan täkäläistä vaaliaikaa, joka on helmikuussa, ja on hyvin todennäköisesti väkivaltainen ja voi olla jopa kuolemaksi. Nyt jo sain melkein kiireellistä hoitoa vaativan aorttarepeämän, kun autosaattue saapui työpaikkani kotikulmille slummimaiseen lähiöön jäätävää meteliä pitäen ja tööttäillen vaalikamppanjoimaan. Asemiehiä näkyy katukuvassa päivittäin, ja ne muistuttavat mua pahoista asioista, eivätkä suinkaan lisää turvallisuuden tunnetta.

Elämän on kuitenkin pyörittävä sekä siellä että täällä. Tavallisena aamuna heräilen siinä puoli kahdeksan aikaan, joskin viime viikkoina olen sluibannut ja tullut töihin vasta kymmenen jälkeen. Sluibailu-ura on nyt ohitse, sillä maanantaina meillä oli aamupalaveri, jossa painotettiin, että jokaisen on tultava töihin viimeistään kello yhdeksän. Enpä tiedä miten hyvin se tulee toteutumaan, nimittäin esimerkiksi perjantaina tulin töihin hurjan ruuhkan vuoksi vasta yhdeltätoista, ja samaan aikaan kanssani saapui ensimmäinen toinen työntekijä... Asiahan on oikeasti juuri niin kuin sanotaan: ”lännellä on kellot, mutta Afrikassa on aikaa.” Päivisin ei tule katsottua kelloa juurikaan, eikä sitä tee muutkaan. Aika ei merkitse täällä mitään. Mä nautin kiireettömyydestä ihan sikana, sillä se oli yksi syy, minkä toivossa lähdin Afrikkaan. Ahdistuskiire on Euroopassa, se ei seurannut mua tänne. Huomasin, että jopa kävelyni on jo muuttunut The Walking Deadista tutuksi zombien hitaaksi laahustamiseksi. Toisaalta ajanhallinnan puutteesta johtuva tehottomuus aiheuttaa ongelmia organisaatioissa, ja kokouksessamme käsiteltiin sitäkin, mutta koska tämä on Afrikka, en usko, että puhe saa heitä käsittämään aikaa samoin kuin Suomessa käsitetään. Eikä se edes olisi mahdollista. Täällä mikään ei toimi nopeasti, enkä usko, että tulee ikinä tai ainakaan aikoihin toimimaan. En edes toivo, että kiire-elämä ahdistaa tämänkin maan, mutta tämä on kinkkistä, koska asioiden toimimattomuus toimii kehityksen blokkina ja siten hidastaa Ugandan irtipääsyä ulkomaisen avun ja NGO:den tarpeesta. 

Olen töissä viisi päivää viikossa ja siellä olen hengaillut lasten sekä vuohien kanssa, pelaillut jalkapalloa, suunnitellut jotain leikkejä, joita opetan heille nyt, kun meidän koulusta ollaan lomalla ja meidän orpokodissa asuvat hengailevat vain päivät pitkät. On ihanaa nähdä, miten vähään lapset tyytyvät verrattun suomalaislasten elektroniikka-arsenaalin tarpeeseen: kivet, kepit ja marjat riittävät, autonrengas on luksusta, se pyörii hauskasti alamäkeen! Olen tutustunut organisaatiooni, kirjoittanut blogia ja suunnitellut varainkeruuprojektia sekä Suomi-oppituntia. Aika pitkälti mun pitää itse kehittää itselleni tekemistä, mikä onkin alkuun ollut ihan sairaan hankalaa, mutta se on jo helpottanut ja alan pääsemään jyvälle tästä puuhasta. Onneksi aina voi ottaa vaikka torkut, jossei muuta. Hauska piirre tässä sadekaudessa on muuten se, että jos sataa, ei voi lähteä töihin, eikä kukaan muukaan sitä tee. Kun sataa, maailma ikään kuin pysähtyy. Mä oon siis muutamana päivänä saanut nukkua pidempään sateen takia, ja joutunut skippaamaankin yhden päivän kokonaan. Silloin aurinko tosin palautui iltapäivällä, mutta oli jo myöhä siihen nähden, että työmatkani on arviolta se tunti, eikä mulla olis ollu silloin töissä mitään tekemistä. Makasin sitten zeniläisesti auringossa tunteja.

Toiden kulmilta (en jaksa kopsata o:ta)

Peruslounas: uppopaistettua kassavaa, maistuu jotenki ranuilta, mut on hiton kuivaa, mutta parasta!!!

Tää pieni poika nautti niin paljon mun sylissäolosta, ja siitä ku mä kannoin hänet nukkuu ku väsytti ja silittelin päätä. Kaikki lapset tarvii aikusen läheisyyttä ja turvaa, oikeen olin itku silmässä. :(

 

Annoin kirjottaa käsiin, no tietty ne kirjotti "muzungu", eli valkoinen ihminen. :D

Arjen vapaa-aikana, jota mulla on siis ollut vähän, koska oon kotona kuuden tai seitsemän aikaan illalla, en ole oikein jaksanut tehdä mitään muuta, kuin ostaa kadulta vihannekset, tehdä ruokaa ja tiskata, keittää juomavettä, lukea, peseytyä ja puhua puhelimessa. Maanantaina alkoi mun HEH-JFK-JA-E 2015 (Herkkuista Eroon Heti Ja Fyysisen Kunnon Jahti Africa Edition 2015) -nimeä kantava projekti. Olis suunnitelmissa alottaa urheilu ja mennä Kampalaan salille, ja sitten kotiurheilu pitää aloittaa. Täällä olen onnistunut koukuttamaan itseni älyttömään teesokerin käyttöön, ja sitä kautta sain kyltymättömän herkkuhimon ja Coca-Cola -addiktion. Saas nähdä miten tässä käy, kun olen iltaisin niin yltä päältä uuvuksissa.

Viikko sitten viikonloppuna me juhlittiin yhden vapaaehtoisen synttäreitä ja taisin olla aivan ympäripäissäni. Oli kuitenkin mukavat juhlat! Muutenkin meidän pienessä samanhenkisessä ”kommuunissa” eläminen on kivaa, vaikka välillä on konfliktejakin. Mä en enää nuku yksin, koska mä sain huonekaverin, mutta hän on täällä vain kolme viikkoa, enkä muista, milloin seuraava mate tulee. Meillä on tiivis porukka, ja ollaan tehty ruokaa yhdessä, jutellaan yhdessä ja yks päivä oltiin yhen tyypin kanssa shoppailemassa ja lähdettiin sitten suoraan ex temporeena porukalla Kampalaan illalliselle, juomaan alkoholia ja polttelemaan shishaa kivaan ravintolaan! En halua muuttaa lähemmäs projektiani, vaikka työmatkat ovat sairaat, koska olen jo tutustunut ihmisiin kotona, ja olisi liian raskasta sulautua uuteen porukkaan. Muutenkin, me ollaan suunniteltu kaikki joulunvietot ja paljon muutakin yhdessä. Ja mun koti tuntuu jo kodilta.

Viime viikonlopun vietto oli rauhaisampi. Perjantaina mä kärvistelin hereillä puoli kahteentoista, jolloin sammuin kuin saunatonttu jouluaattona. Lauantaina heräsin historiallisesti ilman kelloa (luonnollisesti ilman kelloa, kuten Afrikassa pitää) jo YHDEKSÄLTÄ. Ei enää väsyttänyt. Aurinko helotti taivaalla ja mä nautin viikonlopusta! Söin aamupalaa hitaasti, luin kirjaa rauhassa ja vaihdoin bikiniyläosaan sekä shortseihin ja aloin pyykkäämään. Pyykinpesu tarkoittaa siis vaatteiden käsinpesua ulkona, ja yleensä se vie paljon aikaa. Mun mielestä se on kivaa. Mikä siinä auringonpaisteessa ruskettuessa, ja muutenkin, sekin on sopivan zeniläistä, rentouttavaa. Rusketuksesta muuten... Silloin auringonottopäivänä rusketuin hieman överisti, poltin nimittäin selkäni ja istumalihaksistoni reuna-alueet aivan järkyttävän pahasti, kuin olisi kiukaalle istunut. Ei huhhuh. Ei parane unohtaa aurinkorasvaa tollasilta alueilta, mitkä ei oo saanut lainkaan aurinkoa ikuisuuteen.

Pyykinpesun jälkeen siirryin sisälle ja valmistauduin lähtöön yhden hotellin wifi-kantavuutta havittelemaan, mutta sitten alkoi satamaan, kuinkas muuten. Sateen jälkeen lähdin hotellille, jonka wifi oli äärettömän hidas, tietenkin. Aikeinani ollut Fb-videopuhelu ei toiminut, kun en saanut edes viestin tekstiversiota kirjoitettua... Kun kuitenkin hotellille päästäkseni olin tunnin kitunut liikenneruuhkassa tuota loputonta muutamien kilometrien matkaa, nautin kiljuvaan nälkääni sellaisen ravintola-aterian, että Kari Tapio alkoi hoilottamaan Olen suomalaista päässäni, niin suomalaismainen se oli! Kalaa, perunamuusia ja salaattia eli yhtä lempiruokaani. Kyytipoikana toimi herkullinen Smirnoff ja pannullinen kahvia. Jotain mätää siinä ruuassa oli, koska se aiheutti vatsavaivoja. Luotan tästä lähin vain katukeittiöihin, koska mä nään mitä ne tekee. Miten kauan muuten veikkaatte, että selviän terveenä? En ole nimittäin vieläkään saanut mitään tauteja, lukuun ottamatta jotain ihme sieni-infektioa mun polvessa. Ois siistiä olla sairastumatta!

Irrotettiin lettei, kauan...

Lyhyemmästä virsi kaunis! Ensi postauksessa mulla on todennäköisesti uutisia ja sen lisäks toivottavasti oon tehnyt jotain erilaista, mistä kertoa! ;)

P.S. Lopun infopaketti: Ugandassa oli vuonna 2014 gay pride! Rohkeeta jengiä, nimittäin homoseksuaalisuus on täällä laitonta. Kehitys tulee, Uganda oletko valmis?