Suomen byrokratiaa ei Afrikkaan paeta

Hyvää ja sydämellistä joulua rakas Suomi ja kaikki ihmiset! Jouluaattona tätä alkua kirjoittaessani mä makaan kolmenkymmenen asteen lämmössä meen pihalla bikineissä, otan aurinkoa ja kuuntelen joululaulujen puutteessa bilemusaa, on tämäkin yksi joulu... Jos ens vuonna sais olla perheen ja muiden läheisten kanssa pitkästä aikaa kaikki koolla, sitä toivoisin joululahjaks.

Mä oon päättäny uhrautua ja tehdä bloggaustyylistäni lukijaystävällisemmän, vaikka mulle itelle se tulee aiheuttamaan ylimäärästä stressiä, koska nettikahvilat ja epävakaan netin kanssa sekoilu on joka kerta suurta tuskaa. Pidän tekstini tästä lähtien lyhyempinä, käsittelen pienempiä tapahtumakokonaisuuksia ja julkaisen postauksia useammin. Esimerkiksi tässä tekstissä kerron vain viime viikkojen tapahtumia, ja myöhemmin, mutta mahdollisimman pian julkaisen tekstini ja huimia eläinkuvia muun muassa kirahveista, virtahevoista, elefanteista ja hyeenoista, joita näimme uskomattomalla safarilla alkuviikolla! Nauttikaa siis romaaneista novelleiksi lyhentyneistä Ugandan kertomuksistani.

Pari viikkoa sitten oli katulasten, oikeiden, rikkinäisissä vaatteissa, likaisina ja kipeiden näköisinä kulkevien lasten joulujuhlat Kampalan keskustassa. Mä olin siellä apuna, jaoin ruokaa, juttelin ihmisille ja toimin muun muassa raskaassa työssä trampoliinivahtina! Katulapset ovat tottuneet elämään kurittomina, niin että voitte vain arvata miten hankalaa oli saada ne jonottamaan kiltisti ja tulemaan minuutin ja viidentoista sekuntin jälkeen pois trampalta. Heti jos kävin vaikka vessassa, pomppimassa oli tyyliin kaikki Kampalan katulapset ja loput oli sen alla tai reunoilla istumassa... Estin monta vahinkoa! Juhlan lopuksi sain taas muistaa, minkä takia oon täällä ja minkä takia mä haluun auttaa. Syy siihen on se, että maailma on helvetin julma ja epäreilu, josta muistutti likaisten lasten lisäksi seuraava tilanne.

Juhlan jälkeen mä kävin pikaseen alueen ulkopuolella, ja kun olin tulossa takas hakemaan frendiä messiin, ku oltiin menossa shoppailemaan, mua vastaan käveli neljä tapahtumasta palaavaa katupoikaa. Yks niistä katto mua suoraan silmiin ja totes hetkeekään miettimättä:

”Anty, I want to go to school”, eli ”Täti, mä haluan mennä kouluun.”

”Mut en mä voi maksaa sun koulua”, mä vastasin.

Sit tää poika tuijotti mua silmiin surullisella ja epätoivosella ilmeellä. Hän sano jotain kavereilleen lugandaks, ja hetken päästä yks kaveri tulkkas:

”Ihan minkä tahansa koulun sä vaan haluat.”

”Mut en mä voi”, sanoin ja mua ahdisti ihan sairaasti se tilanne, koska se oli niin helvetin väärin.

Oikeesti, se poika halus kouluun, mutta se ei pääse sinne! Se halus vaan kouluun, ei mun kameraa, ei mun puhelinta tai rahoja! Tulkkipoika sano mulle vielä: ”God bless you”, eli ”Jumalan siunausta”, ja sit ne pojat lähti. Ne lähti pyörimään kotiinsa kaduille, enkä usko, että toi vilpitön poika pääsee ikinä kouluun. Maailma on hullu ja epäoikeudenmukainen, tässä ei oo mitään järkeä. Toisilla on miljardeja dollareita ja toiset ei pääse edes KOULUUN! Kouluun saamaan tietoa, tietoa, minkä pitäs kuulua automaattisesti JOKASELLE ihmiselle, joka sitä haluaa saada. 

Oli hieno ateria ja kakku!

Tuosta vaikeasta, herättävästä tilanteesta intoutuneena mä päätin auttaa kouluun yhen lääkäriksi haluavan, ahkeran ja parhaat kouluarvosanat omistavan entisen katupojan meidän orpokodista. Mun auttamishalua vaan kasvatti se, että tää poika haluu tulevaisuudessa auttaa muita katulapsia. Mutta tähän pahaan ja vaaralliseen aikeeseeni puuttui mikäpä muukaan kuin – tyntyn tyntyn tyntyn – SUOMEN BYROKRATIA!

Kysyin Suomen poliisilta, onko keräykseni laillinen, koska se tapahtuisi netissä ja ugandalaiselle tilille. Suomen poliisi vastasi tyytyväisenä siitä, että sai estää suuren raharikokseni:

”Viestisi perusteella tarkoituksenasi olisi toimeenpanna rahankeräys, jossa vetoat Suomessa oleskelevaan yleisöön, jotta he lahoittaisivat rahaa ugandalaiselle järjstölle. Tämänkaltaisessa toiminnassa on kyse Suomessa toimeenpannusta rahankeräyksestä, joka edellyttää rahankeräyslupaa. Yksityishenkilönä et voi rahankeräyslupaa saada, eikä lupaa voida myöntää myöskään ugandalaiselle järjestölle.”

Mun ainoa vaihtoehto kerätä rahaa olisi kääntyä jonkin järjestön puoleen, jotta keräisin rahaa heidän kauttaan, ja tämän järjestön toimintaan pitää muutenkin kuulua tämänkaltainen avustustyö. Yritän ehtiä tämän tehdä, ja sen jälkeen yritän osata pystyttää kansalaisaloitteen tämän typerän holhouslain muuttamiseksi, koska esimerkiksi vastikkeettomalla joukkorahoituksella me suomalaiset voitais helposti tukea kotimaisia hyväntekeväisyyskohteita ja saada isoja asioita aikaan, kun nykyään me voidaan tukea ainoastaan ulkomaisia, koska kotimaisia ei ole. Kysynpähän näin puolueettomasti, että mitä järkeä tässäkin taas on. Tää rahankeräyslaki on kymmenen vuotta jäljessä, eikä ota huomioon internet-aikaa. Ei tää maailma toimi niin, että pidetään kiinni vanhentuneista toimintamalleista ja suljetaan silmät siltä, että maailma on muuttunut, mutta minkäs teet, kun vallassa on SSS, eli toisin sanoen KKK, kolme kovaa konservatiivia. 

Mee duunipaikan vessanovi on aika osuva tohon SSS-asiaan. En tajuu tota... Mist toisest maailmasodast toi ovi oikee on ja miks se on mee duunissa. :D

Mä en siis todennäköisesti saa autettua tota poikaa kouluun. Ainakaan helposti. Ja se ei missään tapauksessa hyödytä yhtäkään ihmistä tällä planeetalla, että mä en saa sitä tehdä. Oon tuhlannut päiviä ja viikkoja valmistellessani rahankeräystä, vaikka mun olis pitänyt ottaa yhteyttä hyväntekeväisyysjärjestöihin, jotka haluaisivat auttaa. Mä olin kaiken jo valmistellu ja näin hirveesti vaivaa turhan takia. Jos mieleesi nousee kysymys, että miksen ottanut asioista selvää aiemmin, ennen ajantuhlausta, mä voin vastata, että mä kyllä otin. En vaan löytänyt omaan tilanteeseeni mistään selkeää linjausta, koska keräys olisi tapahtunut netissä. Luulin toimivani laillisesti. Yhtenä päivänä varmistellessani asiaa satuin törmäämään omankaltaiseeni tapaukseen, jossa keräys oli laiton, joten päätin kysyä poliisilta. Loppu on historiaa.

Mä en myöskään saakaan perustettua pienfarmia mun projektille, koska se on liian monimutkaista. Oon yrittäny ettii toista työtä tän ekan lisäksi, mutta koulut on lomilla ja sellasia maatiloja ei oikeen ole. Sairaaloihin on hankala päästä ilman mitään lääketieteellistä meriittiä. Mä en saa autettua niinku mä halusin. Siis jos mä oisin ees saanu tolle jätkälle rahaa kouluun, mutta ei. Siinä olis ollu hurja potentiaali ja varma hyöty yhteiskunnalle. Mä oon pettynyt, surullinen ja lannistunut. Mä aion  tyytyä vaan olemaan läsnä lapsille. Tulevaisuudessa mä aion omistaa työurani hyväntekeväisyydelle, toivottavasti journalistiikan kautta. Mä haluan auttaa, tällä haavaa mä en vaan saanu pelastettua Afrikkaa. Enkä mä sitä odottanutkaan, mutta kyllä mä toivoin saavani jotain näkyvää aikaan.

Lakattiin kaikkien orpokodin tytyjen kans kynnet pinkil! :)

 

Haluun kiittää ihmisiä, jotka oli messissä osallistumassa mun varainkeruuseen, mä arvostan sitä enemmän ku osaan sulkeutuneena suomalaisena kertoa. Kattellaan, ehdinkö mä enää kiireiltäni ja Tansanian ja Sse-saarten matkoiltani saamaan laillista keräystä aikaan. Yritän. Mutta kiitos joka tapauksessa. Koulutus on avain maailmanrauhaan, koulutus on avain väestönkasvun taltuttamiseen ja koulutus on avain terveyteen – se on avain uuteen maailmaan. Sitä pitää tukea. Varsinkin tyttöjen koulutusta. Naisissa on valtava potentiaali ja koulutus muun muassa antaa vaihtoehdon kotivaimoudelle. Syitä koulutuksen tärkeyteen on monia, kannattaa perehtyä!

Mitä orpokodin lapset syö aina...

...ja mihin taas mulla onnekkaana on varaa. Tuoreustakuu.

Yksityiselämääni on kuulunut muiden muassa frendin synttärit, joissa kärsin sairaista vatsakrampeista, jotka sain todennäköisesti homeisesta juustosta. Taltutin ne kokiksella, riisinkeittovedellä ja riisillä, sekä maitohappobakteereilla, supermaitohappobakteereilla ja alkoholilla, jota otin hiukan oikeasti siksi, että toivoin sen tappavan bakteereita, en todella halunnut sitä niissä krampeissani juoda. Mutta alle kaksi päivää ja olin terve! Kotikonstit kunniaan! Meillä on myös ollut ongelmia sähköjen ja hanaveden kanssa, ja jonkin aikaa oltiin samaan aikaan ilman kumpaakin, mutta toistaiseksi kaikki on taas toiminut.

Joku päivä me mentiin viettämään iltaa ja tanssimaan yökerhoon, mä kyllä niin tykkään tanssimisesta. Ikävöin sitä, kun Suomessa hurautan autollani baariin ja tanssin ja juon vettä, ja lähden pois endorfiineissa, koska selvinpäin tanssiminen on yks parhaista asioista ikinä! Käytiin me muuten tanssimassa sitä ennenkin, siellä kivassa sporttipaikassa, breakdance-projektissa.

Kun otin puhluu esille kuvaa ottaakseni, omistajat luuli et aioin laittaa ton kisun reppun. xD Tarjosin heille kassavaa sovitellakseni väärinymmärrystä.

 

Seuraavana päivänä käytiin saattamassa yks mahtava tyyppi lentokentälle Entebbeen, kun se lähti kotiin. Lounastettiin paratiisimaisemissa Viktorianjärven rannalla. Sen saman, jossa otin itsestäni kuvia rakkauteni Oatly-kauramaidon kanssa, jota totaaliseksi yllätyksekseni löysin Entebbestä. Lähetin kuvat saatekirjeen kera Oatly-firmaan, ja pyysin kuvien käyttöoikeutta vastaan muutaman ilmaisen Oatlyn. Tiesin jo etukäteen, että tää firma on mahtava, enkä yllättynyt, kun ne lupas sieltä lähettää mun Suomen osoitteeseen ilmaisia vouchereita! Kokeilkaa Oatlyä, kylmänä se on yks parhaista asioista, mitä mun ruokavaliolleni on ikinä tapahtunut.

 

Apinat tuli viereen hengailee tuolla!

Joka tapauksessa, lentokentällä hyvästeltiin Alessia. On toisaalta kivaa, mutta välillä rankkaa, kun ihmisiä tulee ja menee. Ajatukset oli jo omassa kotiinpaluussa. 30 päivää jäljellä, ennen kuin Nilli tulee tänne mun hoodeille hakemaan mua kotiin. Tuntuu hullulta, että oon ollu täällä pian kaks kuukautta, ja että kohta tää unelma, mistä haaveilin vuosia, on toteutettu. Taputeltu. Tap tap. Ja että mä pakkaan rinkkani. Ja pakkaan tosin myös Nillin rinkan, koska mulla on niin paljon kivaa vaatetta, käsitöitä ja muuta tavaraa hankittuna, että ne ei mun omaani mahdu. Sitten mä vaan heilutan lentokoneen ikkunasta Ugandalle ja lupaan palata takaisin mun toiseen kotiini ja alkukotiini Afrikkaan. Tähän maanosaan olen rakastunut. Tehdäkseni hetkestä täydellisen mä vaan pistän kuulokkeista ”Tuhlaajatyttö palaa” -kappaleen soimaan:

”Jo näen kotitalon mäen päällä ja pihakoivun, jonka alla istun usein illoin

Ne paikallaan ovat siellä

Ne tyttöä jaksoi oottaa

Ne paikallaan ovat siellä

Ne tyttöä jaksoi oottaa.”

 

Mutta vielä on kesää jäljellä, ja mä aion ottaa jäljellä olevasta kuukaudesta ja parista viikosta kaiken irti, mitä mä siitä paljain käsin saan.

Yöni slummissa – yöni paratiisissa, iso päätös, sikana duunii – otteit päiväkirjast

Matkapäiväkirjamerkintöjä viimeisimmän blogitekstin jälkeiseltä ajalta (personal stuff sensored, hups, enkku jää päälle):

”Torstaina 26.11.

Oltii Marionin projektin juhlissa. Saatiin taas niin muzungu-kohteluu, ettei mtn rajaa. Menin jopa kaikkien eteen vapaaehtosesti kokeilee esiintymiskammon iskeytymistä – EI MITÄÄN! Jonain päivänä mä palaan teatteriharrastukseen, ku mä rakastan sitä. Tää on lupaus. Sitten himassa safkaa ja ulos makoilee. Illalla menin vähä Kenjoyhy shoppailee... lähti käsist XD. Naurettii kaikkie kaa mulle ja mu ostoksil ku tulin takas.”

”Perjantaina 27.11.

Aamul sato kute toivoinki! Sain nuQ! Sit satoki hituse liikaa... en päässy duunii ollenkaa. Mut ei siinä, tein ainaki hiton hienon Guest House -joulukalenterin (10.12. edit: se kalenteri on yhä kesken... oon myöhässä, mutta elän Afrikan kiireetöntä aikaa, joten no probleemo!). Rento, rento päivä. Illal tein nii hyvii maissi-kookoslettui a.k.a. fried posho (posho on maissijauho+vesi -ainekset sisältävä gourmet-ruoka, jota kaikki syö halpuuden takia tyyliin aina)."

 

”Sunnuntaina 29.11.

Aattelin pe-illal, et herään aamul jos herään, mut uni on 1. prioriteetti. No, heräsin ja kysyin Silvialt kelloo. 9.34 se oli! ”Oh! I still have time to get to the Kasubi Tombs”, sanoin, koska me oltii lähös klo 10.30. Onneks heräsin, tuli mahti päivä!

Otettii hito halpa boda boda UNESCO:n maailmaperintökohde Kasubi Tombsii (4000 [1€]/2hlö puole tunni matkal) ja siel opin paljo lokaalist kuningasjärjestelemäst ja mielekiintosii faktoi, ja näin eri hedelmäpuita, joten tiiän vihdoi mite banaani kasvaa. Ja nähtii Ugandan eka talo! Päätettii myös tavata Bugandan kuningatar Marionin kaa!!! Imagine blogiotsikko: ”TAPASIN BUGANDAN KUNINGATTAREN!!!” Ja lukijoita sataa... I'll be a journalist.

Sitten bodalla (olin joku 100h bodas, kiva oli tinkii ain...) intialaisee syömää namiruokaa ja sit craft markettii ostaa laukkuu ja lompsaa (hinnat 16000-3000=13000 ja 4000-1000=3000). Sit Green shopsii ostaa ihanii AFRIKKALAISII KIRPPARIVAATTEITA hintaan 5000 shillinkiä pala. Marion osti muute laukun joka oli MADE IN FINLAND! <3 <3 <3 <3 <3 Siit sit onnellisen, ku sain viimei shoppail, ni moskeijaa.

Moskeijas huivipäisen mentii. Oli mahtinäkymät tornist. Tuli Vatikaani-flasback, ku kiipesin siel Pietarinkirko portait ylös kupolii joku 15-20 min. No mut ei silti mikää ihme, et tuli flashbackii, ku ite paavi oli käymäs just sillo tääl Kampalas. Ni kai ny vähemmästäki.

Sit viini-cola-vesikaupat → Kampalan yhtee pahamaineisimpaa slummii, mis pari frendiä asuu pari viikkoo. Ihmiset ei sais unohtaa niit maailmankolkkii, jengi elää siellä totises köyhyydes iha tyytyäväisenä elämäänsä, lapsetki oli taas nii onnellisii. Ootan jo omaa slummiyötä!!! So much.

Sit tuparipaardeihi, känä viinil. Sit muzunguhinnoil (joka oli tällä kertaa sellanen, et valkoset pääsi ilmaseks sisää...) Cabaa! Fiilis ja meno oli iha sama ku Porin Cabaretis, oikee selkäpiitä karmi... Ihmisil iha sama behaviour! Hui! Ja sikana (!!!) varkait, munki kassi avattii...-.-

Sit bodal (mihi meinasin nukahtaa, oli meinaa niin halvatun tylsää) Alessia kaa kotii, safkaa, nukkuu. Aamul darranpoikases ylös ja pakkaukset käyntii!

Lähettii Entebbee! Oon nyt matatus menos sin, ja äske oli nii hieno hetki ku lauloin Man in the mirrorii, ku se tuli radiost.

This is life. This is peace. This is love. <3”

Tästä eteenpäin pvkirjamerkinnät on laiskuudesta johtuen ranskalaisilla viivoilla, joten koostan tulevat tekstinpätkät viivojen ja muistin perusteella. Suokaa siis anteeksi arvoisat lukijat, käytän taiteilijan vapauksia!

”Torstaina 3.12.

Entebbes, tossa tunnin, parin päässä tosiaa oltiin sunnuntain hienos hotellissa yötä, ja oli iha sikahienoo päästä ekan kerran neljää viikkoo SUIHKUU! Lämmintä vettä ja kaikkee! Olo oli raikas ku pari kuukautta hiekkamyrskys vaeltaneel kamelilla keitaas uimisen jälkeen, ei meinaa toi sankovesi oo sama asia ko suihku. Mee ikkunast oli sairaa hienot rantanäkymät valtavan Victorianjärven rantaan. Ja oli wifi! Oli aamupala! Oli kahvia siellä! Oli toimivat vesivessat sängyn lähellä, ei tarvinnu vaeltaa viittä kilsaa sinne! Naapurihotellil oli upee baari, missä isuskeltiin! Ravintolaski syötii nii hyvää kokonaista kalaa, ja söin KFC:ssä ranut. Oli niiin luksus! Mä löysin paikallisest ostoskeskuksest jopa kauramaitoo, tismallee samaa ruotsalaista merkkii, mitä kotona litkin litran päivässä! Maksoin siitä viis euroa mutta mitä sitä ihminen ei mielihalujensa eteen tekis. Ja lisäks Juoppohullun päiväkirja anto minilomaan huumoria, se on hauskin kirja, minkä oon ikinä lukenu, meinasin kuolla nauruun.

Sit tulin kipeeks. Vihdoin. Sitä olin odottanu kuukauden! Mut ei, ei iskeny mikää vakava tauti. Mitä nyt flunssa, yskä, lämpö, ei muuta. Vakavin tauti mikä siin himas maates iski oli trooppisen myrskyn lailla repivä ikävä. Ikävöin miestäni Nilliä. Oon kärsiny paljon. Tosi usein ahdistus saa musta yliotteen ja oon itkeny harva se päivä. On tää rankkaa tää välimatka. Niin rankkaa. En enää ikinä lähe pitkäks aikaa mihinkää yksin. Mut sillon ku mä tätä matkaa kauan sit järjestin, enhän mä mitenkää voinu tietää tapaavani tollasta äijää.”

”Lauantaina 5.12.

Töissä torstaina vaava-pullaposken, mun tulevan adoptiolapsen (ottaisin mukaan oikeesti jos voisin, mutta ei se ihan niin mene, enkä taida olla kyllä äidiksi sopiva kymmeneen vuoteen) nukutin, pikkunen nukahti mun syliin. En tiiä, koska se oli viimeks nukahtanu niin. Oli taas niin liikuttavaa, ei tollasten vuoden-parin ikästen kuulu elää ilman omia rakastavia vanhempia. 

Piirrettiin kersojen kans toisillemme kuvia ja opetin vanhemmil pojil korttipelin nimeltä paskahousu. Kuvia lapset muute haluu aina kattella mun puhelimest!

Ikävä vaivaa, se kiduttaa ja riivaa. Niin paljon. Menin kuitenki eilen slummiin yöks, koska en halunnu vaa kärvistellä kotona.

Alotettiin slummi-ilta syömällä ihan sikaihanassa somalialaisessa ravintolassa! Siel oli niin mahtava henkilökunta, ja hiton halpa ja hyvä ruoka kannettiin heti naaman eteen. Tiputin siel lattial lasisen Coca-Colani, jota olin lopetusyrityksistä huolimatta taas sortunu juomaan, ja vaikka olin jo juonu sen melkeen tyhjäks, ni ne toi mulle LAHJAKSI uuden. Kui ihanaa! Meen uusiks.

Koska minä ja ystäväni tykätään juoda iltakaljoja, me mentiin paikalliseen baariin, joka oli oikeesti LOKAALI! Se oli niin lokaali meininki, oli kiva kattella siinä Mengon slummin kadulla pe-illan laiffia ja juua sitä yhtä olustansa. Mentiin ajoissa kämpille, eli huoneeseen, jossa ei ollu muuta ku kolme patjaa, hyttysverkko, seinät, ovi ja katto, eikä sinne niiden lisäks muuta olis mahtunukkaa. Käytiin nukkumaan.

Siinä yöllä alko sitten sade, joka ei muuten mua haittais, mutta kun se tippu katosta mun silmään. Ja ”tyynyyn (vaatekasa”). Ja ”peitolle” (huivi). Ja joka paikkaan. Aamulla huomasin, että vuotava katto oli kastellu myös mun puhelimen ja laukun, mutta molemmat toimii vielki, onneks! Ziisus...

Yön tapahtumat ei ollu pelkästään sateessa. Me saatiin vieraaks myös rotta, mitä en taivaan kiitos nähny, mutta heräsin huonekaverin rotta-huuteluihin. Vauvatorakan kyllä näin, se oli söpö. En tiiä kummasta nautin enemmän, Entebben luksusyöstä siistissä puhtaassa kalliissa (18€/hlö) hotellissa, vai mutasesta kylmästä, märästä yöstä vaarallisessa slummissa, missä en ois uskaltanu lähtee keskellä yötä yksin vessaan, koska muutamaa yötä aikasemmin siellä oli tapahtunu jotain todella epäilyttävää. Joku oli heitelly kiviä huoneen katolle, ja joku eläin oli kiljunu, mutta en saanu tietää, mikä tapahtuma oli, koska oli olemassa riski, että se oli yritys saada noi tyypit avaa ovi, että ne voitas putsata kamoista. Tiedä häntä, molemmista öistä nautin.

Lauantaina tein niiin hyviä tortilloja, tein pohjat, salsan, guacamolen, salaatin, paputahnatäytteen, riisin, kaikki! Ja tää safka on niin tuoretta täällä, se tekee niin hyvää mun herkälle vattalle. Porkkanakin mätäni kerran kolmessa päivässä ja kaikki rehut pitäis melkeen ostaa samana päivänä kun käyttää! En kaipaa Suomen desinfioitua biologisesti kuollutta ”ruokaa” (paitsi pizzaa... laktoositonta kermaa... ja maitorahkaa... marjoja...<3)

HEH-JFK-JA-E 2015, eli mun sportti ja terveellinen ruoka ym. -projekti edistyy huonosti. Rakkaan liikunnan sijasta oon ottanu endorfiinit kaljasta.

Ja MURU TULEE TÄNNE <3 <3 <3 Se tullee tammikuussa... Mulla on paras mies ikinä. Mä saan esitellä sille mun työt, kamut, ympäristön, ihanan Ugandan! Niin siistii, meille tulee niin hienot pari viikkoo täällä!”

Harmaa ovi edes on frendien ovi

”Maanantaina 7.12.

Lauantaina mentiin kirjastoon aamulla, ku Marion opiskelee. Ite kattelin pääasiassa youtube-videoita, koska F-R-E-E I-N-T-E-R-N-E-T! Ku lähettiin, alko sataa kaatamalla kesken moottoripyörätaksimatkan.Siinä meitä sit oli, joku 30 boda bodaa pysätyneenä keskellä isoo tietä sillan alla, oottelemassa, että sade loppuu. Kotona soitin Nillille fb-videopuhelua, minkä käyttömahdollisuuden olin vihdoin tajunnu, wohoo! Sit lähin toisten vapaaehtosten projektin bileisiin mm. syömään ilmaista ruokaa ja kattelemmaa.

Kuuntelin musaa ja oli hyvä fiilis. Mut illal väsytti niin paljon, et meinasin nukkua silmät auki. Halusin kuitenki iltakaljan.

Sunnuntaina oli paskin fiilis ikinä. Ahdisti niin paljon! Halusin pois! Makasin neljä tuntii aurinos suremassa ja puhumassa Whatsapp-puheluu, en jaksa ees kertoo kelle... Sain itteeni onneks niskasta kii ja menin lenkille. Kuuntelin ”Olen suomalainen” -biisii ja juhlin rakkaan koti-Suomen itsenäisyyspäivää Ugandan Wakison lämpimissä lenkkimaisemissa.

Illalla tein tärkeen päätöksen: palaan kotiin aikaisemmin. Tuun kotiin samalla lennolla Nicolaksen kanssa, eli todennäköisesti päivä tulee olee mun 20. syntymäpäivä, 6.2. Mä annan siis itelleni synttärilahjaks kotiinpaluun ja vapautan itteni tarpeesta kituu ja ikävöidä 24/7! Se on kaks kuukautta aikasemmin ku alunperin aattelin, mutta mä voin nauttii loppuajastani täällä paljon enemmän, ku tiiän, ettei mun tarvii erota Nillistä enää, ja saan alkaa tekee työnhakua ja osallistuu itekin asuntonäyttöihin. Ja muutenkin, tuun nauttimaan Suomen talvesta paljon enemmän, ku mulle se tulee kestämään vaan sen kaks kuukautta. ;) Puhumattakaan keväästä sen jälkeen. Surullista on se, et oon saanu täältä nii hyvii frendejä, ja muutama on sanonukki, etten mä voi sillon vielä lähtee. Mutta vielä me tavataan.”

”Tiistaina 8.12.

Eilen päiväl alko isot pyörät pyörii: mul on tärkeetä duunii, mä perustan mun projektille farmin! Ne omistaa maata, mikä ei oo käytössä, joten mä pistän sinne kanoja ja kasveja kasvamaan, nyt on hommaa ihan hitosti. Mahtavaa, nyt jokane tehon- ja tarmonripe, mitä omistan, ni käyttöö.

Eile illal löydettii upee urheilumesta, pelattii pesistä ja tansittii breakdancee. Mee ohjaaja, mua paljon nuorempi tanssiohjaaja, oisko ollu noin 13-14-vuotias, oli uskomaton tyyppi! Niin energinen ja niin taitava, niin innostava ja hyvä, mahtavin ryhmäliikuntavetäjä, kenee oon törmänny. Koko mesta oli sairaan hieno, siel oli ihana ja rento yhteishenki, jalkapalloo, koripalloo, sulkapalloo, beatboxingii, räppäystä, jumppaa, tanssii, kaikkee! Oon nii innoissani et pääsen sin taas huomenna. Lopuks siel oli keskustelu, mis kaikki istu ja jokku meni etee puhumaa tai vaikka räppäämää, ja me ei-lugandaa-puhuvat saatii omat kääntäjät! Kaikki oli viel ilmastaki! Pitkäl bodamatkal kotii me melkee osuttii naisee, se ilmesty mee etee tyhjästä, oli kauhees liikentees keskel tietä. Oon nii tottunu toho liikenteeseenki jo, se on yks selviytymistaistelu.

Tääl on muute kaduvarsil hieno HIV:in ehkäsykeinoista tiedottava kampanja. Jokases mainokses joku kertoo omasta tavastaa ehkästä HIV:iä, se on tosi mieleenpainuva ja iskevä.

HEH-JFK-JA-E 2015 on pärähtäny käyntii! Oon urheillu kolme päivää peräkkäi! Tänää tein lihasreenii tos pihalla musan soidessa. Urheilu on ihanaa, taas kerran mä lupaan, etten ikinä ikinä pidä siit vapaaehtosesti taukoo, en koskaa.

Nyt vaa suunnitelmat vauhdil käyntii, mul on yks hiton farmi perustettavana!”

Her name was New York, New Yooork...

”Torstaina 10.12.  

Passionhedelmä<3 naminami lemppari heti banaanista seuraavana

Eilen mul tuli mielee yks kaunis kesäinen päivä, ku mä ostin työmatkal karkkii ja jaoin sitä töis lapsille. Siinä taas nähtiin ihmisluonne, kun selkeellä suomella sanoin, että ”one candy”, ja silti jotkut rohmus niitä useempia... Kaikki irti mitä saa, kapitalismin koulima ihmisluonne tai vaan ihmisluonne? Onko ihminen sellanen? Perimmäiseltä luonteeltaan, haluuko porukka jakaa keskenään karkit, vai haluuko jokanen vaa itellensä muita enemmän karkkia? Onko se kiinni siitä, mitä lapsi on oppinut, vai tuleeko se halu ja toimintatapa jostain syvemmältä? Helppo esimerkki, mut syvällinen aihe.

Pointtina oli eilisen kertomises kuitenki se, et mä etätyöskentelen tällä hetkellä. Mä suorastaan hukun tietokone- ja suunnitteluduuniin farmiasian takia, mut se tuntuu hyvältä pitkän vähätoimeisuuden jälkee. Heräsin siis aamul taas hyvien unien jälkeen, mitä oon muutenki harrastanu jo jonku viikon verran. Se tekee ihmisest uuden, ku nukkuu. Tai minust ainaki! Sit mä menin säätämää mun puhelimen kaa, joka on lakannu toimimast, lieneekö syynä olleen sitten just se kastuminen tai mikä, mut puheluita en ainakaan pysty soittamaa. Otin moottoripyörätaksin ja menin duunipaikalle pyörähtää ja lounastaa katukeittiökalaa ja kassavaa. Sit lähettii taas sin urheilumestaa! Rakastan sitä paikkaa. Pesiskoutsi oli tosin tehny oharit, ja sulkapalloo ei voinu pelata vieläkää jonkun tapahtuman takia, mutta tanssittii pari tuntia breakdancee taas ja oli niiin siistii, tanssimisest tulee nii hyvä mieli! Opin kaks eri droppia! Siis se fiilis siel mestassa on iha mahtava, kaikki nii mukavii, avuliait ja yhtä jengii kaikki vaan yhessä. Ja niin taitavii tanssimaa, ne pienet kersatki tanssii ihan sika hyvin, tanssi tuntuu olevan näillä verissä. Mä oon urheillu neljä päivää putkeen ja nukkunu hyvin, alkaa olotila paranemaa vihdoi, huhhuh.

Otettii hatkat sillee sopivasti just enne sitä keskusteluu, koska oltii nälissämme. Mä olin ku mikäki lokaali; istuttii kolme päällä moottoripyörässä ja kauhee hengenvaarallinen ruuhka ja meteli. Mä vaa löin kuulokkeet korvilleni, lauleskelin ja istuin siinä. Iha ku olis ollu Suomessa ja istunu bussissa. Ero siinä oli ainoostaa se, että enhän mä nyt Suomessa ollu. Tää elämä täällä vaa on mulle paljon todellisempaa arkee, ku menneisyyden arki siellä. ”