perjantai 1. tammikuuta 2016

Elämää Niilin viereisellä savannilla


SEURAAVA TARINA TULEE LUKEA MIELESSA (anteeksi jallee a:n puute) LUONTODOKUMENTTEJA SELOSTAVALLA SEESTEISELLA MIESAANELLA. Do not copy my pictures. Thank you.
 


 Maailman pisimman joen, Niilin ilta painuu mailleen...
 
 ...vain, jotta aamuauringolla olisi jalleen tilaa nousta. 


Savannin aamuvirkut ovat jo liikkeella. 

 Ne ihailevat kotinsa hiljaisia maisemia.

 
 Myos paviaanilauma on tanaan herannyt aikaisin.

 
Pienen matkan paassa elefanttiperhe vaeltaa sopuisasti, kuten se vaeltaa joka ainoa paiva.

 
 Myos majesteettiset kirahvit ovat jalleen jalkeilla. Ne aikovat nauttia aamiaista. 

Tama antilooppi on vasynyt, silla se on paennut koko yon saalistavia leijonia. Viela hetken sen on jaksettava ennen iltapaivalepoa, silla...
 
 
...sita jahtaavat nalkaiset hyeenat.

 Tama yksilo on tottunut kameroihin, ja poseeraa niille ylpeana komeasta ulkomuodostaan.
 
 
Yksi kirahveista on jattanyt laumansa, silla se on loytanyt itselleen oivan lounaspuun. 

 
Virtahevot pysyttelevat vedessa, silla ne eivat jaksa kannatella omaa valtavaa vartaloaan. Vesi on mukavan viileaa.

 
 Taman elaimen paassa liikkuu vain yksi ajatus, ja se on: ''hakuna matata.''

Savannin paiva on viimein lopuillaan. Yon pedot valmistautuvat lahtemaan metsastamaan ruokaansa, silla niin luonnon kiertokulku toimii.
 

The end. Palaathan kanavalle parin viikon paasta.

Käytiin siis heittämässä safari Marionin ja kahden ennestään tuntemattoman belgialaisen kanssa. Suuntana oli Murchison Fallsin eläimet. Tästä olin haaveillut ainakin kaksi vuotta – leijonat, kirahvit, elefantit, antiloopit, kaikki!

Lähdettiin sunnuntaina joulukuun 20. päivänä taittamaan kahdeksan tunnin ajomatkaa ja yhteensä kolmen päivän reissua maailman mukavimmalla safariautolla. Penkit sai kokonaan makuuasentoon ja huhhuh, kun tilaa oli. Reissu alkoi riemuisasti ja tyypilliseen afrikkalaiseen tapaan erittäin sujuvasti, kun kovassa vauhdissa meillä räjähti rengas! Auto pysyi onneksi tiellä, eikä onnettomuutta sattunut ja rengas vaihdettiin.

Perille kun puhe- ja nettiulottuvuuden kantavuuden ulkopuolelle saavuttiin, oli vastassa todella mukavaa henkilökuntaa ja maistuvaa, maistuvaa ruokaa, jonka olimme maksaneet kuulumaan hintaan, joka oli 320 USA:n dollaria. Kaikki safarit ovat suhteellisen kalliita. Oltiin tuolla muuten kaverin tutun firman (Adungu Tours) kautta. Illalla paikallinen musiikkiryhmä tuli soittamaan, tanssimaan ja laulamaan nuotion ympärille. Se oli sitä afrikkalaista musiikkia. Hyvissä ajoin vetäydyin nukkumaan savimajaamme, jotta aamulla olisin vedossa.

Herätessäni viideltä laitoin ylleni safarihatun, leopardihousut ja vetäisin kissa-eyelinerit nassuun, koska pitäähän sitä nyt herraisä teemapukeutua! Lähdimme kohti savannia puoli seitsemältä, koska aamulla se on elävä. Me istuttiin auton katolla (joka ei Suomessa todellakaan olisi ikinä mahdollista) ja katseltiin auringonnousuisia maisemia. Mä olin tullut suoraan luontodokumenttiin! Mä olin sisällä Animal Planetissa ja Discovery Channelissä, niissä lukemattomissa ohjelmissa, mitä niin monet kanavat ovat koko meidän elämämme meille syöttäneet. Olin jo nähnyt sen kaiken. Kaikki oli ennestään tuttua. 



 Hiljaisuus savannin, eläinten kodin keskellä oli uskomaton. Savanni tuntui olevan kaikkialla, kuin maailmassa ei voisi olla mitään muuta, kuin sen eläimet ja hiljaisuus.

Jouduin pyöräyttämään pari kyyneltä, kun savannin aamuauringossa mietin, että ihmiset ovat jo tuhonneet tätä koskematonta luontoa massiivisella mittakaavalla. Ja että sitä tuhotaan koko ajan lisää. Erityisesti surin sademetsää, maapallon keuhkoja, monen korvaamattoman eläimen ja kasvin kotia. Miten me voidaan tehdä niin. Ei pitäis olla erikseen luonnonsuojelualueita, vaan pitäis olla erikseen ne alueet, jossa luontoa ei suojella. Silloin se olis tervettä. Kyllä soi Michael Jacksonin Earth Song päässä sitten hiukan.

Autoajelun jälkeen oli vuorossa oli auringonottotauko, jonka jälkeen namilounas. Sitten hurautettiin Niilin rantaan, josta lähdimme parin tunnin veneristeilylle jokea pitkin kohti vesiputouksia! Kun matka oli ohi, poistuimme pienestä risteilyaluksesta Avaraan luontoon. Olin ultimaalinen superturisti, kun kipusin muzungujen muodostamassa ryhmässä oppaan perässä ylös kohti vesiputouksia ja niiden ylle. Vaellus puiden lomassa oli ihana. Kohokohta oli ehdottomasti yksi varsinaisen safarikokemuksen viimeisistä hetkistä, kun seisoimme aivan massiivisen vesiputouksen yllä ja siitä roiskuva vesiusva kasteli meidät. Toisella sivulla oli huima pudotus ja jatkuva Niili. Toisella sivulla taas vesiroiskeiden ja auringon takia kohosi pieni sateenkaari, jonka molemmat päät näimme. Silloin olin sateenkaaren päässä ja siellä oli onni.



On sääli, että paikalliset ihmiset eivät saa ilmaiseksi nähdä omaa koskematonta luontoaan. Tai metsästää tai kalastaa kansallispuistossa. Tietenkin tiukat säädökset ovat pakollinen ja hieno asia, sillä se on ainoa keino suojella luontoa. Luontoa, jota on jo niin paljon tuhottu. Luonto on kauneinta maapallossa, ihmiset arvostetaan sitä ja pidetään siitä huolta.
Matka paattyi afrikkalaisesti, kun jaatin kotona Marionin (kuvan jalat) kanssa jumiin ulos kahdeksi tunniksi, kunnes viimein tajuttiin, missa avain oli...







1 kommentti:

  1. Kiitos,upeeta maailmaa siellä on,kuvasi ovat hienoja,turistit saavat
    nähdä nämä paikat,työpaikkasi lapset eivät kai koskaan.Niin se maailma
    menee.

    VastaaPoista

Kiitos mielenkiinnosta! Kommentoi ihmeessä!