Hyvää ja sydämellistä joulua rakas Suomi ja kaikki ihmiset! Jouluaattona tätä alkua
kirjoittaessani mä makaan kolmenkymmenen asteen lämmössä meen
pihalla bikineissä, otan aurinkoa ja kuuntelen joululaulujen puutteessa
bilemusaa, on tämäkin yksi joulu... Jos ens vuonna sais olla perheen ja muiden
läheisten kanssa pitkästä aikaa kaikki koolla, sitä toivoisin joululahjaks.
Yksityiselämääni on kuulunut
muiden muassa frendin synttärit, joissa kärsin sairaista vatsakrampeista, jotka
sain todennäköisesti homeisesta juustosta. Taltutin ne kokiksella,
riisinkeittovedellä ja riisillä, sekä maitohappobakteereilla,
supermaitohappobakteereilla ja alkoholilla, jota otin hiukan oikeasti siksi,
että toivoin sen tappavan bakteereita, en todella halunnut sitä niissä
krampeissani juoda. Mutta alle kaksi päivää ja olin terve! Kotikonstit
kunniaan! Meillä on myös ollut ongelmia sähköjen ja hanaveden kanssa, ja jonkin
aikaa oltiin samaan aikaan ilman kumpaakin, mutta toistaiseksi kaikki on taas
toiminut.
Mä oon päättäny uhrautua ja tehdä bloggaustyylistäni
lukijaystävällisemmän, vaikka mulle itelle se tulee aiheuttamaan ylimäärästä
stressiä, koska nettikahvilat ja epävakaan netin kanssa sekoilu on joka kerta suurta tuskaa. Pidän tekstini tästä lähtien lyhyempinä, käsittelen pienempiä
tapahtumakokonaisuuksia ja julkaisen postauksia useammin. Esimerkiksi tässä
tekstissä kerron vain viime viikkojen tapahtumia, ja myöhemmin, mutta
mahdollisimman pian julkaisen tekstini ja huimia eläinkuvia muun muassa
kirahveista, virtahevoista, elefanteista ja hyeenoista, joita näimme
uskomattomalla safarilla alkuviikolla! Nauttikaa siis romaaneista novelleiksi
lyhentyneistä Ugandan kertomuksistani.
Pari viikkoa sitten oli katulasten, oikeiden, rikkinäisissä vaatteissa,
likaisina ja kipeiden näköisinä kulkevien lasten joulujuhlat Kampalan
keskustassa. Mä olin siellä apuna, jaoin ruokaa, juttelin ihmisille ja toimin
muun muassa raskaassa työssä trampoliinivahtina! Katulapset ovat tottuneet
elämään kurittomina, niin että voitte vain arvata miten hankalaa oli saada ne
jonottamaan kiltisti ja tulemaan minuutin ja viidentoista sekuntin jälkeen pois
trampalta. Heti jos kävin vaikka vessassa, pomppimassa oli tyyliin kaikki Kampalan
katulapset ja loput oli sen alla tai reunoilla istumassa... Estin monta
vahinkoa! Juhlan lopuksi sain taas muistaa, minkä takia oon täällä ja minkä
takia mä haluun auttaa. Syy siihen on se, että maailma on helvetin julma ja
epäreilu, josta muistutti likaisten lasten lisäksi seuraava tilanne.
Juhlan jälkeen mä kävin pikaseen alueen ulkopuolella, ja kun olin tulossa
takas hakemaan frendiä messiin, ku oltiin menossa shoppailemaan, mua vastaan
käveli neljä tapahtumasta palaavaa katupoikaa. Yks niistä katto mua suoraan
silmiin ja totes hetkeekään miettimättä:
”Anty, I want to go to school”, eli ”Täti, mä haluan mennä kouluun.”
”Mut en mä voi maksaa sun koulua”, mä vastasin.
Sit tää poika tuijotti mua silmiin surullisella ja epätoivosella
ilmeellä. Hän sano jotain kavereilleen lugandaks, ja hetken päästä yks kaveri
tulkkas:
”Ihan minkä tahansa koulun sä vaan haluat.”
”Mut en mä voi”, sanoin ja mua ahdisti ihan sairaasti se tilanne, koska
se oli niin helvetin väärin.
Oikeesti, se poika halus kouluun, mutta se ei pääse sinne! Se halus vaan
kouluun, ei mun kameraa, ei mun puhelinta tai rahoja! Tulkkipoika sano mulle
vielä: ”God bless you”, eli ”Jumalan siunausta”, ja sit ne pojat lähti. Ne
lähti pyörimään kotiinsa kaduille, enkä usko, että toi vilpitön poika pääsee
ikinä kouluun. Maailma on hullu ja epäoikeudenmukainen, tässä ei oo mitään
järkeä. Toisilla on miljardeja dollareita ja toiset ei pääse edes KOULUUN!
Kouluun saamaan tietoa, tietoa, minkä pitäs kuulua automaattisesti JOKASELLE
ihmiselle, joka sitä haluaa saada.
Tuosta vaikeasta, herättävästä tilanteesta intoutuneena mä päätin
auttaa kouluun yhen lääkäriksi haluavan, ahkeran ja parhaat kouluarvosanat
omistavan entisen katupojan meidän orpokodista. Mun auttamishalua vaan kasvatti
se, että tää poika haluu tulevaisuudessa auttaa muita katulapsia. Mutta tähän
pahaan ja vaaralliseen aikeeseeni puuttui mikäpä muukaan kuin – tyntyn tyntyn
tyntyn – SUOMEN BYROKRATIA!
Kysyin Suomen poliisilta, onko
keräykseni laillinen, koska se tapahtuisi netissä ja ugandalaiselle tilille.
Suomen poliisi vastasi tyytyväisenä siitä, että sai estää suuren raharikokseni:
”Viestisi perusteella
tarkoituksenasi olisi toimeenpanna rahankeräys, jossa vetoat Suomessa
oleskelevaan yleisöön, jotta he lahoittaisivat rahaa ugandalaiselle järjstölle.
Tämänkaltaisessa toiminnassa on kyse Suomessa toimeenpannusta rahankeräyksestä,
joka edellyttää rahankeräyslupaa. Yksityishenkilönä et voi rahankeräyslupaa
saada, eikä lupaa voida myöntää myöskään ugandalaiselle järjestölle.”
Mun ainoa vaihtoehto kerätä rahaa
olisi kääntyä jonkin järjestön puoleen, jotta keräisin rahaa heidän kauttaan,
ja tämän järjestön toimintaan pitää muutenkin kuulua tämänkaltainen avustustyö.
Yritän ehtiä tämän tehdä, ja sen jälkeen yritän osata pystyttää kansalaisaloitteen
tämän typerän holhouslain muuttamiseksi, koska esimerkiksi vastikkeettomalla
joukkorahoituksella me suomalaiset voitais helposti tukea kotimaisia
hyväntekeväisyyskohteita ja saada isoja asioita aikaan, kun nykyään me voidaan
tukea ainoastaan ulkomaisia, koska kotimaisia ei ole. Kysynpähän näin
puolueettomasti, että mitä järkeä tässäkin taas on. Tää rahankeräyslaki on
kymmenen vuotta jäljessä, eikä ota huomioon internet-aikaa. Ei tää maailma
toimi niin, että pidetään kiinni vanhentuneista toimintamalleista ja suljetaan
silmät siltä, että maailma on muuttunut, mutta minkäs teet, kun vallassa on
SSS, eli toisin sanoen KKK, kolme kovaa konservatiivia.
Mee duunipaikan vessanovi on aika osuva tohon SSS-asiaan. En tajuu tota... Mist toisest maailmasodast toi ovi oikee on ja miks se on mee duunissa. :D |
Mä en siis todennäköisesti saa
autettua tota poikaa kouluun. Ainakaan helposti. Ja se ei missään tapauksessa
hyödytä yhtäkään ihmistä tällä planeetalla, että mä en saa sitä tehdä. Oon
tuhlannut päiviä ja viikkoja valmistellessani rahankeräystä, vaikka mun olis
pitänyt ottaa yhteyttä hyväntekeväisyysjärjestöihin, jotka haluaisivat auttaa.
Mä olin kaiken jo valmistellu ja näin hirveesti vaivaa turhan takia. Jos
mieleesi nousee kysymys, että miksen ottanut asioista selvää aiemmin, ennen
ajantuhlausta, mä voin vastata, että mä kyllä otin. En vaan löytänyt omaan
tilanteeseeni mistään selkeää linjausta, koska keräys olisi tapahtunut netissä.
Luulin toimivani laillisesti. Yhtenä päivänä varmistellessani asiaa satuin
törmäämään omankaltaiseeni tapaukseen, jossa keräys oli laiton, joten päätin
kysyä poliisilta. Loppu on historiaa.
Mä en myöskään saakaan perustettua
pienfarmia mun projektille, koska se on liian monimutkaista. Oon yrittäny ettii
toista työtä tän ekan lisäksi, mutta koulut on lomilla ja sellasia maatiloja ei
oikeen ole. Sairaaloihin on hankala päästä ilman mitään lääketieteellistä
meriittiä. Mä en saa autettua niinku mä halusin. Siis jos mä oisin ees saanu
tolle jätkälle rahaa kouluun, mutta ei. Siinä olis ollu hurja potentiaali ja
varma hyöty yhteiskunnalle. Mä oon pettynyt, surullinen ja lannistunut. Mä
aion tyytyä vaan olemaan läsnä lapsille.
Tulevaisuudessa mä aion omistaa työurani hyväntekeväisyydelle, toivottavasti
journalistiikan kautta. Mä haluan auttaa, tällä haavaa mä en vaan saanu
pelastettua Afrikkaa. Enkä mä sitä odottanutkaan, mutta kyllä mä toivoin
saavani jotain näkyvää aikaan.
Lakattiin kaikkien orpokodin tytyjen kans kynnet pinkil! :) |
Haluun kiittää ihmisiä, jotka oli
messissä osallistumassa mun varainkeruuseen, mä arvostan sitä enemmän ku osaan
sulkeutuneena suomalaisena kertoa. Kattellaan, ehdinkö mä enää kiireiltäni ja
Tansanian ja Sse-saarten matkoiltani saamaan laillista keräystä aikaan. Yritän.
Mutta kiitos joka tapauksessa. Koulutus on avain maailmanrauhaan, koulutus on
avain väestönkasvun taltuttamiseen ja koulutus on avain terveyteen – se on
avain uuteen maailmaan. Sitä pitää tukea. Varsinkin tyttöjen koulutusta.
Naisissa on valtava potentiaali ja koulutus muun muassa antaa vaihtoehdon
kotivaimoudelle. Syitä koulutuksen tärkeyteen on monia, kannattaa perehtyä!
Mitä orpokodin lapset syö aina... |
...ja mihin taas mulla onnekkaana on varaa. Tuoreustakuu. |
Joku päivä me mentiin viettämään
iltaa ja tanssimaan yökerhoon, mä kyllä niin tykkään tanssimisesta. Ikävöin
sitä, kun Suomessa hurautan autollani baariin ja tanssin ja juon vettä, ja
lähden pois endorfiineissa, koska selvinpäin tanssiminen on yks parhaista asioista
ikinä! Käytiin me muuten tanssimassa sitä ennenkin, siellä kivassa
sporttipaikassa, breakdance-projektissa.
Kun otin puhluu esille kuvaa ottaakseni, omistajat luuli et aioin laittaa ton kisun reppun. xD Tarjosin heille kassavaa sovitellakseni väärinymmärrystä. |
Seuraavana päivänä käytiin
saattamassa yks mahtava tyyppi lentokentälle Entebbeen, kun se lähti kotiin.
Lounastettiin paratiisimaisemissa Viktorianjärven rannalla. Sen saman, jossa
otin itsestäni kuvia rakkauteni Oatly-kauramaidon kanssa, jota totaaliseksi
yllätyksekseni löysin Entebbestä. Lähetin kuvat saatekirjeen kera
Oatly-firmaan, ja pyysin kuvien käyttöoikeutta vastaan muutaman ilmaisen Oatlyn.
Tiesin jo etukäteen, että tää firma on mahtava, enkä yllättynyt, kun ne lupas
sieltä lähettää mun Suomen osoitteeseen ilmaisia vouchereita! Kokeilkaa Oatlyä,
kylmänä se on yks parhaista asioista, mitä mun ruokavaliolleni on ikinä
tapahtunut.
Apinat tuli viereen hengailee tuolla! |
Joka tapauksessa, lentokentällä
hyvästeltiin Alessia. On toisaalta kivaa, mutta välillä rankkaa, kun ihmisiä
tulee ja menee. Ajatukset oli jo omassa kotiinpaluussa. 30 päivää jäljellä,
ennen kuin Nilli tulee tänne mun hoodeille hakemaan mua kotiin. Tuntuu hullulta,
että oon ollu täällä pian kaks kuukautta, ja että kohta tää unelma, mistä
haaveilin vuosia, on toteutettu. Taputeltu. Tap tap. Ja että mä pakkaan
rinkkani. Ja pakkaan tosin myös Nillin rinkan, koska mulla on niin paljon kivaa
vaatetta, käsitöitä ja muuta tavaraa hankittuna, että ne ei mun omaani mahdu.
Sitten mä vaan heilutan lentokoneen ikkunasta Ugandalle ja lupaan palata
takaisin mun toiseen kotiini ja alkukotiini Afrikkaan. Tähän maanosaan olen
rakastunut. Tehdäkseni hetkestä täydellisen mä vaan pistän kuulokkeista
”Tuhlaajatyttö palaa” -kappaleen soimaan:
”Jo näen kotitalon mäen päällä ja
pihakoivun, jonka alla istun usein illoin
Ne paikallaan ovat siellä
Ne tyttöä jaksoi oottaa
Ne paikallaan ovat siellä
Ne tyttöä jaksoi oottaa.”
Mutta vielä on kesää jäljellä, ja
mä aion ottaa jäljellä olevasta kuukaudesta ja parista viikosta kaiken irti,
mitä mä siitä paljain käsin saan.